Tulosta

Kirsti Mannersalo

ISÄ LÖYSI HEILIN KARJALASTA

kuva

Äiti (toinen oikealta) pikku-lottana Kaukopäässä.

Kun minulta kysytään mistä olen kotoisin, vastaan, että olen kotoisin Karjalasta. En ole siellä ikinä asunut, vaan kannan sitä heimoutta sisälläni. Olen vahvasti samaistunut äidin ja mummon vilkkaaseen ja itsevarmaan mielenlaatuun ja imenyt vuosien ajan tietoa ja tuntemuksia heidän menetetyistä elinpiireistään. Oikeasti olen syntynyt Kymenlaaksossa, Valkealan kunnan Rautjärven kylän Ylätalossa. Vaikka samaistun karjalaiseen heimoon, niin kotitilallani ovat juureni. Sieltä ovat peräsin tunnetilani, siihen tunnen paikkarakkautta ja sinne sijoittuvat lapsuudenmuistot. Olen vanhemmiten tullut ymmärtämään, että äidin ja isän omat ja meidän perheen yhteiset tarinat selittävät osaltaan minuuteni kehitystä.

kuva

Äiti kävi alakoulua Ensossa. Äiti Mirjam toinen vasemmalta, etupenkissä.

ÄIDIN LAPSUUS PÄÄTTYI 11 VUOTIAANA

Äitini Mirjam Irene Hölttä syntyi torstaina 19.4.1928 Heinjoella, Ristseppälän kylässä, siellä menetetyssä Karjalassa. Äidin ollessa 4-vuotias, marraskuussa 1932 hänen perheensä muutti Jääsken kunnan Enson kylään. Talvisodan aikana äiti oli 11-vuotias. Hänen äitinsä oli lottana Ensossa ja jo silloin äiti liikkui lottien mukana. Sodan päätyttyä ja Kannaksen jouduttua venäläisille, Tilda-äiti kuljetti 12-vuotiaan tyttärensä vaatemytyn alla piilossa Puumalaan. Se oli äidin ensimmäinen evakkomatka.

Kuusivuotisesta kansakoulusta äitini suoritti ensimmäiset luokat Ensossa ja päätti yläkoulun Ruokolahden Vuoksenniskalla. Hän sai päästötodistuksen jatkosodan kynnyksellä 24.5.1941. Äiti oli hyvä oppilas. Keskiarvo oli 8,5. Äidinkieli, uskonto ja kotiseutuoppi olivat käsitöiden, voimistelun ja laulun ohella hänen kiitettäviä aineitaan. Karjalan konttoriopiston 4 kk:n oppijakson hän suoritti jatkosodan aikana 31.1.1944 Viipurissa. Kiitettävän arvosanan hän sai ruotsinkielestä ja konekirjoituksesta.

Isoisäni Matti kaatui Korpiselällä heinäkuussa 1941 ja äidin Timo-veljen kuoltua myös Suomenlinnassa seuraavana keväänä (15.4.1942), jäi mummoni kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Tosin Aimo-veli joutui jo 18-vuotiaana sotaväkeen ja sieltä suoraan jatkosotaan, joten äitini kulki mummoni matkassa pikku-lottana sotatoimialueella.

kuva

Äiti ja Alli (vasemmalla) sekä kylän muita tyttöjä Tirvalla

PIKKU-LOTAN TIE VEI KANNAKSELTA KYMENLAAKSOON

Kun Suomi joutui perääntymään Karjalan Kannakselta 1944 kesällä, menettivät äiti ja mummo toisen kerran kotinsa. Evakkomatka kulki Viipurista Kangasalan ja Kouvolan kautta Valkealaan. Ennen Valkealaan tuloaan äiti kävi rippikoulun Kangasalla. Viipurin Konttoriopiston käyneenä, hän pääsi 16-vuotiaana töihin Tirvan yksityiseen kyläkauppaan, jota pitivät Nokkalat. Siellä työskennellessään äiti ystävystyi kauppiaan tyttären, Nokkalan Allin kanssa ja Allista, sittemmin Wirkkala, tuli sisareni Irenen kummi. Sieltä kaupasta Valkealan Rautjärvellä asuva isäni haki emännän Vääntäjän Ylätaloon.

kuva

Äidin ja isän hääkuva 20.5.1945

NUORI MORSIAN

Vanhemmillani taisi olla rakkautta ensi silmäyksellä, sillä kihlajaisia vietettiin 3.12.1944, kolme viikkoa sen jälkeen kun isä oli kotiutettu Jatkosodasta. Äitini oli tuolloin vasta 16-vuotias. Valkealan kunnan asukasluetteloon äitini kirjattiin 1.3.1945. Kuulutukset luettiin Valkealan kirkossa 29.4.1945, 10 päivää sen jälkeen kun äitini oli täyttänyt 17 vuotta. Kuulutuksesta annettiin kirjallinen todistus, jossa opastetaan nuorta paria uskollisuuteen, kestämään myös vaikeat päivät, tekemään kodista paikan, jossa saa lohdutusta ja tukea vaikeissa asioissa ja jokapäiväisten velvollisuuksien suorittamiseen. Myös raittiuteen ja uhrautuvaisuuteen kuulutustodistuksessa kehotetaan.

Häitä vietettiin helluntaina 20.5.1945. Vanhempani vihittiin kotona Ylätalossa. Sen ajan käytännön mukaan vihkipari seisoi arvokkaan ryijyn päällä. Koska Valkealan kirkon papit eivät suostuneet vihkimään tanssihäissä, sillä heidän mielestään tanssi niin pian sodan jälkeen oli syntiä, niin vihkipapiksi isä sai sovittua hieman vapaamielisemmän Kouvolan kirkkoherran, Sem Waalin. Pekka Ahola kuljetti kirkkoherran taksillaan Vääntäjälle ja takaisin. Valssi menneiltä ajoilta-häävalssia tanssivat 17 vuotias äitini ja 25 vuotias isäni. Toisena valssina soitettiin Metsäkukkia.

Vanhempani ehtivät olla naimisissa lähes 48 vuotta. Niihin vuosiin mahtui onnea ja iloa, tragedioita ja surua, oman perheen kasvatusta, kaikenlaisia rakennushommia, maatilan kovaa työtä, tiivistä yhteydenpitoa molempien sukulaisiin, moninaista yhteisöllisyyttä, aikuistuvien lasten elämän tukemista ja tiivistä mukana oloa myös lastenlasten elämässä. Yhdessä isä ja äiti kulkivat öljylamppujen valosta sähköiseen aikaan, hevoskyydistä oman auton tuomaan mukavaan liikkumiseen, sodan jälkeisestä pula-ajasta ja omavaraisuudesta moniarvoiseen kulutusyhteiskuntaan.

kuva

Isä nuorena.

ISÄNI PELLAVAPÄÄ

Isäni Pertti Jalmari syntyi perjantaina 20.10.1920 kotonaan Valkealassa, Rautjärven kylän Ylätalossa. Hän oli perheensä toinen poika, mutta koska 1919 syntynyt Pauli-veli kuoli vuonna 1921, tuli isästä perheen vanhin poika. Lapsena ja nuorena isän elämä oli vakaata. Kansakoulun hän kävi Tirvan koulussa vuosina 1927-34. Päästötodistuksen keskiarvo oli 7,79. Voimistelussa, laulussa sekä maa- ja kotitalousaineissa hän oli kiitettävän hyvä. Ripille isä pääsi Valkealan kirkossa 24.6.1936. Hänen rippipappinsa oli Lauri Niiranen.

Isä oli kiharatukkainen pellavapää ja mieheksi lyhyt, vain 172 cm. Äitini Mirjam Irene oli tumma ja lyhyt hänkin, vain 154 cm. Pituusgeenini olen saanut vanhemmiltani, vaikka Vääntäjän suvun isoisäni, isotätini ja isosetäni olivat 180 -senttisiä. Tukkani väri, vaalean ruskea, on peräisin Vääntäjän suvusta, sillä sekä äidillä että äidinäidillä oli tummanruskea tukka.

Isäni oli perusluonteeltaan iloinen ja seurallinen, vaikka heti sodan jälkeen hän olikin hieman tiukkapipoinen ja kärsimätön. Vuosien mittaan painajaiset hellittivät, arki vei mukanaan ja hänen omat luontaiset piirteensä pääsivät paremmin esille. Isälle tärkeä arvo oli isänmaallisuus, olihan hän viisi vuotta maatamme puolustamassa. Muita arvoja olivat koti ja perhe. Niistä hän piti huolta aina, vaikka mitä vaikeuksia olisi tullut eteen. Kolmas arvomaailman tukipilari oli luonto ja siitä huolehtiminen. Erityisesti metsä sai isältä suuren huomion. Eläimistäkin hän piti hyvää huolta ruokkimalla niitä ja sallimalla mm. hirvien talvehdinnan Vääntäjänmäellä, vaikka siitä aiheutuikin haittaa männyn ja koivun taimille.

kuva

Äiti ja mummo Enson kodin rapuilla

TEINIÄITI

Äiti oli vielä lähes lapsi mennessään naimisiin 17-vuotiaana ja synnyttäessään esikoisensa teini-ikäisenä, 18 -vuotiaana. Vaikka äitini imetti minua 9 kuukautta, minulle äidistä tuli äiti vasta n. 5-vuotiaana, kun siirryin mummon vierestä omaan sänkyyn. Mummon piti käydä joka ilta minut nukuttamassa. Se tapahtui niin, että työnsin käteni mummon rintojen väliin, kuuntelin hänen kertomiaan satuja ja sitten nukahdin autuaasti. Minut siis kasvatti vauvasta pikkutytöksi äidinäiti, Tilda-mummo, joka asui kanssamme samassa maalaistalossa aina 1950-luvun loppupuolelle saakka.

Luonteeltaan äitini oli eloisa ja tunteellinen, hyväkäytöksinen ja seurallinen, kipakka ja tarkka. Lapsiaan hän kannusti sinnikkäästi pyrkimään elämässä eteenpäin. Hän seisoi kuin emokissa aina lastensa puolella, vaikeissakin tapauksissa. Hänelle tärkeitä arvoja olivat perhe ja isänmaa, olihan hän menettänyt perheenjäseniään ja oman kotinsa kahteen otteeseen ja piti nyt tiukasti kiinni isäni kanssa rakentamastaan kodista ja perheestä. Vaikka sellainen mielikuva minulle on jäänyt, ettei alaikäisen evakko-morsiamen vastaanotto Vääntäjän suvun keskuudessa ollut maailman lämpimin, sillä suvun aikaisemmat vaimot oli haettu lähikylistä, niin kyllä se yhteiselo suvun kanssa alkoi pikkuhiljaa sujua.

KARJALA - LAPSUUDEN DRAAMAA

Saimme kuulla lapsena jatkuvasti tarinoita vanhasta kodista, elämästä ja ystävistä siellä Karjalassa ja vielä vahvalla karjalanmurteella. Varsinkin kesäisin muisteltiin menneitä, kun äidin veli saapui kesälomalle meille maalle. Ne tarinat olivat turvallisessa ympäristössä suurta draamaa ja jäivät kuin satuina lasten mieliin. Ja Karjalasta puhuttiin vieläkin dramaattisemmin silloin, kun isä ja Aimo-eno turisivat sotaretkistään Syvärillä ja Kannaksen alueella.

Koska sota- ja evakkotarinat sekä niistä juontuneet elämän arvot olivat vahvasti läsnä lapsuutemme arjessa, istui se karjalaisuus minuun tiukasti. Sosiaalinen mielenlaatu, vieraanvaraisuus ja passausmentaliteetti sekä vilkkaus ovat ominaisuuksiani, jotka olen karjalaisuudesta itseeni imenyt. Huolimatta siitä, että puhekieleni on kirjakielen ja lukuisten suomalaisten murteiden sekoitusta, osaan oikeassa kieliseurassa haastaa mie ja sie -murteella ja käyttää karjalaisperäisiä sanoja. Vaikka tunnistan valkealalaisen ja yleensä kymenlaaksolaisen puhetavan, sitä en itse osaa käyttää.

kuva

25-vuotishääpäivän jälkeen vanhempani olivat taas lähdössä tilan töihin. Kuvassa myös poikani Petteri 2 v 7 kk ikäisenä mummon ja vaarin kanssa.

VASTUULLISTA VANHEMMUUTTA

Molemmat vanhemmat olivat ahkeria puurtajia. Asuimme maatilalla, jossa viljeltyä peltoa oli enimmillään 13 ha ja metsää n. 145 ha. Lypsylehmiä meillä oli keskimäärin 5 kpl ja vasikoita aina muutama kasvamassa. Sikoja oli 1-3 kpl, kukko ja kanoja muutama kymmenen kappaletta sekä lampaita karsinallinen. Lisäksi tallissa oli aina hevonen, nurkissa pyöri 1-2 kissaa ja pihalla vahti jäniskoira Viksu tai Pena ja myöhemmin kopissaan asusti sekarotuinen terrieri Ipe. Kun olin jo lähtenyt pois kotoa, sinne otettiin Höltän sekarotuisen koiran Turre-pentu isän ja äidin ratoksi.

Ihailtavaa on, kuinka nuoret vanhempani saivat asiat rullaamaan. Heti avioliiton alkuvuosina tehtiin isoja investointeja. Vuosi syntymäni jälkeen valmistui uusi ja siihen aikaan hieno navetta ja kahden vuoden kuluttua uusi talo. Tuolloin elettiin ilman sähköä, öljylamppujen valossa ja lihasvoimaa käyttäen. Hevosia käytettiin pelto- ja metsätöissä. Liikkuminen tapahtui hevoskärryillä ja -reellä tai polkupyörällä ja veneellä. Linja-auto alkoi kulkea sodan jälkeen, mutta sen kulku oli epäsäännöllistä ja välillä oli taukojakin talvisin, kun tietä ei kukaan aurannut. Vilja puitiin maatalousmoottorin voimin puimakoneella ja tukit kaadettiin ja kuorittiin käsivoimin. Lehmille kannettiin vanhassa talossa vesi ja ne lypsettiin käsin. Mutta tulihan se tekninen kehitys myös Rautjärven kylään ja ajan mittaan fyysinen puurtaminen helpottui.

Mummon avustuksella vanhempani tarjosivat turvallisen ja vakaan lapsuuden rutiineineen, vahvasti itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen ohjaavassa ilmapiirissä. Vaikka lähdin jo 11 vuotiaana viikoiksi pois kotoa, oppikouluun Kouvolaan ja sen jälkeen opiskelemaan ja töihin Jyväskylään, oli maatilan koti kuitenkin minulle se oikea koti aina siihen saakka kun perustin oman perheen 1966.

Näin jälkeenpäin sitä tajuaa, että vanhemmillani oli melkoinen urakka elättää 6-henkinen perhe muutaman lehmän maitotilillä ja pienillä metsäkaupoilla. Lisäksi isän vastuulla oli huolehtia kummisetänsä Vihtorin kuolleen pojan, Heinon tyttärestä, Marja-Liisasta. Tilan kauppakirjaan oli merkitty, että isän piti maksaa 150 000 mk Marja-Liisalle. Vanhempani joutuivat erityisen koville kouluttaessaan kolme tytärtään ylioppilaiksi. Ei pelkästään koulumaksut ja kirjakulut, vaan opiskelija-asunnon sekä mummon ja meidän lasten ruokakulujen kustantaminen Kouvolassa 15 vuoden ajan, oli melkoinen taloudellinen panostus. Silloin myytiin jo muutama rantatontti, jotta isoista kustannuksista selvittiin.


Edellinen sivu

Vaihda sivua

Seuraava sivu
Ei kommentteja