Tulosta

Kirsti Mannersalo

TÄLLAISENA MUISTAN ISÄNI

kuva

Isä piti meistä lapsista aina hyvää huolta. Poseeraamme isän kanssa uuden talon kulmalla 1950-luvun alussa.

VAHVA PERIAATTEEN MIES

Isä oli auktoriteetti. Hänellä oli vahvat mielipiteet ja häntä kunnioitettiin, nuorempana joskus jopa hieman peläten. Kova kuri meillä oli kotona ja sen merkkinä vitsaa pidettiin tuvan oven päällä. Tukkapöllyt olivat kuitenkin niitä käytetyimpiä kasvatusmetodeja aina silloin kun me tytöt olimme tottelemattomia. Remmilläkin uhattiin, mutta en muista saatiinko sitä koskaan. Periaatteen miehenä isä kulki läpi elämänsä, mutta suvaitsevaisuus lisääntyi iän myötä. Pienten poikien ja nuorten miesten kanssa isä viihtyi aina erinomaisesti ja vanhemmiten hänestä tuli omaperäisesti lapsirakas. Elämän kunnioitus vahvistui vuosien mittaan ja vanhempana isän oli jopa vaikea tappaa eläimiä. Hän oli mieluummin ajomiehenä hirvijahdissa ja jätti puput ampumatta jahtireissuillaan. Tärkeäpää hänelle oli istua kavereiden kanssa nuotiolla ja jutella niitä näitä.

Kanssaihmisistä hän oli oppinut huolehtimaan jo suuressa perheyhteisössään, mutta tämä piirre näkyi mm. myös siinä, että isä oli yhden kyläläisnuoren holhooja, hän keräsi varoja huono-osaisille ja osallistui erilaisiin talkoisiin. Isä kävi kyntämässä ja perunanistutuksessa kyläläisten pelloilla ja sahaamassa heille polttopuita. Perheen tragediat ja lasten vastoinkäymiset muokkasivat isästä vähin erin ymmärtäväisen, anteeksiantavan, terveellä tavalla nöyrän, muutoksia hyväksyvän ja aikaansa tiiviisti seuraavan. Mutta rehellisyyden, toisten kunnioittamisen ja vastuuntuntoisuuden perusperiaatteensa hän säilytti elämänsä loppuun asti.

SEURALLINEN VITSINIEKKA

Tiukkuudestaan huolimatta, isä oli erittäin huumorintajuinen ja hyvin seurallinen. Miesten kanssa hän saattoi turista tuntitolkulla ja pikkutuhmat vitsit olivat isän pravureita. Naisten kanssa isä aina flirttaili. Se oli hyväntahtoista seuranpitoa, joka kumpusi luonnostaan isän persoonasta ja oli jo nuorena sekä sodan aikana opittu tapa suhtautua naisiin.

Isää kutsuttiin Pekaksi. Pekka olikin hänelle sopiva nimi. Vasta vanhainkodissa aloin kutsua häntä hoitajien mallin mukaan Pertiksi. Isä tunnettiin Valkealakodissakin vitsinvääntäjänä vailla vertaa. Vielä kuolinvuoteellaan hän hauskuutti hoitajia. Hänellä oli omia sanontoja eri tilanteisiin. Esimerkiksi jos erehtyi kysymään minkä kanssa näitä perunoita syödään, sai kuulla vastauksen, että isän kanssa. Kun lauloin hänelle "En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan" -laulun, hän heitti väliin pilke silmäkulmassa, että älä valehtele. Päivää Paavo, oli hänen tervehdyksensä suvun pojille. Kun kyselin viikkoa ennen isän kuolemaa häneltä, että eikös vuosikausia jatkuneesta lääkkeiden puremisesta rikkinäisiksi ja teräviksi muuttuneet etuhampaat haittaa, hän totesi, että paremmin terävät hampaat pystyvät ruokaan. Lapsuudesta muistan isän vakiokommentin, kun ihmeteltiin miten nuori äiti oli mennessään naimisiin. Isä sanoi aina, että vaikka muuta katuisikin, niin ei nuorena naimista. Luultavasti olen perinyt osan positiivisesta ajattelumallistani isältäni.

kuva

Isä ja Joni-vävy kalassa 1971

KOHTELIAS JA HUOLEHTIVAINEN

Isä oli kohtelias ja ystävällinen niin omien kavereittensa kanssa kuin meidän tyttöjen nuorille ystävillekin. Hän otti vävypojat auliisti kavereikseen ja opetti maatilan ja metsänhoidon asioita. Kaupunkilaispojat Jonin ja Maken hän pani heti kättelyssä lehmänlannan levitykseen. Meidän mökin alueelta isä räjäytti ennen rakennustyön alkua isot kannot. Miestäni hän auttoi mökin rakentamisessa omalla monipuolisella rakennuskokemuksellaan ja lahjoitti rakennustarpeiksi osan vanhan ladon laudoista.

Vävyt viihtyivät hyvin isän kanssa niin kalassa kuin metsähommissa. Omalla innokkalla ja kannustavalla asenteellaan hän sai nuoret miehet osallistumaan mielihyvin kaikkiin talon hommiin. Isä kiersi sekä Jonin ja Sepon että myöhemmin Peten kanssa tilan rajat ja esitteli ennakoivasti tilan tiedot suvun miespuolisille jäsenille. Meille tytöille ei sitä kiertomatkaa edes tarjottu, koska emme juurikaan olleet metsästä kiinnostuneet siihen aikaan kun isä oli vielä voimissaan. Harmi, sillä sitä tietoa olisi todella tarvittu isän kuoltua!

kuva

Tässä Atte vaarin sylissä kesällä 1971

Vaikka meitä omia lapsia hän ei juuri sylissään pitänyt, pääsi esikoispoikani Pete heti synnyttyään vaarin suosioon ja syliin. Olihan suvulle vihdoinkin syntynyt poika ja isä jo monessa sopassa keitetty ja vähän pehmentynyt. Isä ja äiti kävivät meillä kyläilemässä ja lapsia katsomassa niin Tampereella, Porissa kuin Heinolassakin. Pete ja Atte viettivät välillä pitkiäkin aikoja mummolassa ja pääsivät nostamaan esiin isän vaari-ominaisuuksia.

Irenen tyttären hoitoon isä osallistui aktiivisesti niinä vuosina, kun Sari oli isän ja äidin hoivissa. Hannen poikien kanssa isä olikin sitten jo superhyvä vaari ja elämän kouliman filosofian malliesimerkki. He viettivätkin monet kesäviikonloput ja lomaviikot yhdessä maalla, koska Hannella ei ollut omaa mökkiä. Kaupungissakin Samuli ja Niko kävivät nukkumassa vaarin luona, kun olivat pelireissuilla myöhään tai juhlivat kavereidensa kanssa Kouvolassa.

kuva

Isä oli varsinkin nuorena kova tanssimaan, tai niinkuin hän sanoi, jatsaamaan. Tässä hän jatsailee viimeisen kerran kummityttönsä Marjan kanssa 80-vuotisjulissaan.

Isä seurasi ja osallistui lastenlastensa urheiluharrastuksiin ja juhliin. Hän oli ensimmäisenä paikalla, kun lastenlapsilla oli rippi- ja ylioppilasjuhlat. Isälle piti raportoida Peten jääkiekkomatseista ja Aten jumppa-menestyksestä. Sama traditio jatkui Hannelen poikien kanssa. Hän kävi Kouvolassa poikien jääkiekkomatseissa siihen saakka, kunnes joutui vanhainkotiin.

Koska vanhin poikani Petteri asui Espoossa vuodesta 1987 lähtien ja isän viimeisten vuosien aikana ulkomailla, hänen elämäänsä isä seurasi useimmiten minun välitykselläni. Pete kävi kuitenkin usein mummolassa isovanhempiaan katsomassa ja äidin kuoltua vaariaan jututtamassa aina kun hän oli mökillä. Vaari oli muuten se kolmas ihminen, joka minun ja kummityttö Julian ohella saivat Peteltä korttitervehdyksiä eri maista. Isällä ja Petellä oli erityinen keskinäinen suhde. Peten menestyksestä isä oli ylpeä. Hän piti polleana kirjahyllyssään Peten tohtorinväitöskirjaa, vaikka ei ymmärtänyt englanninkielisestä teoksesta sanaakaan.

Viimeisinä vuosina isää ilahdutti erityisesti lasten tapaaminen. Kun Julia kävi usein isovaariaan vanhainkodissa tervehtimässä ja kesäisin ulkoiluttamassa, vaarin naamasta näki, että nyt tuli mieluisa vieras, sillä hän hymyili Julialle kuin Hangon keksi. Aina hän jutteli kulloistenkin kykyjensä mukaan erityisesti Julialle. Hän kertoili vanhoista tavoista ja asioista mielellään, siirtäen näin tietoa uudelle sukupolvelle. Vaari muisteli usein hevosiaan ja koiriaan sekä lapsuutensa arkipäiviä. Hän näytti vanhoja valokuvia Julialle ja tarinoi niihin liittyvistä taustoista. Kun viimeisen kerran kävimme isää katsomassa sunnuntaina 10.2.08, hän kysyi Julialta, että tarvitsetko rahaa jalkapalloharrastukseen. Näin hän meistä omistaan huolehti aivan loppuun saakka.

kuva

Suomen Metsästäjäliitto myönsi 1978 isälle kultainen ansiomerkin tunnustuksena menestyksellisestä toiminnasta Suomen riistanhoidon ja metsästyksen hyväksi

TOIMELIAS TILALLINEN JA AKTIIVINEN JÄRJESTÖIHMINEN

Avioliiton alkuvuodet menivät uuden navetan, talon ja muiden talousrakennusten rakentamiseen. Ja olihan normaalit päivätyötkin maatilalla melkoista uurastusta. Karjanhoito oli jokapäiväistä, keväällä kylvöt, kesällä ja syksyllä sadonkorjuu ja käsittely. Metsätyöt tehtiin mies- ja hevosvoimin ja usein talviaikana, kun ei ollut peltotöitä. Vaikka meillä oli usein metsämiehiä puunkaatosavotoissa, osallistui isä tukinajoon itsekin. Ennen traktoriaikaa kuljetettiin tukit kaksiosaisessa tukkireessä metsästä tienvarteen. Fyysisesti tukkien käsittely ei ollut todellakaan helppoa, varsinkin jos joutui yksin tukkisaksilla nostamaan pitkiä tukkeja lumesta rekeen ja reestä pinoon. Hevonen joutui puskemaan raskaan taakan kanssa usein myös umpihangessa voimiensa takaa ja hikisenä höyryten.

Näin isäni ja hevosen rehkimisen omin silmin, sillä pääsin joskus isän mukana tukinhakureissulle pikku-repsikkana. Istuin heinäsäkkien päällä tyhjässä reessä menomatkalla ja sitten tukkien päällä, kun palasimme kotipihalle. Kerran olimme mäkipellon yläpuolella puita hakemassa. Oli huhtikuu, aurinko paistoi ja hanget olivat jo melko matalalla. Kallion päällä oli jopa pälviä. Isän touhutessa puiden kanssa, minä palppelehdin omia aikojani siinä lähistöllä ja näin kyykäärmeen kiepillä sulan kallion kohdalla. Annoimme sen olla siinä, sillä sen verran kylmää oli, että isä uskoi, ettei se kykene minulle mitään tekemään.

Isä osallistui mielellään yhteisiin hankkeisiin, kuten Tirvan lavan rakentamiseen, metsästysseuran majan tekemiseen, erilaisiin hirsitalkoisiin, yhteisten teiden kunnossapitoon ja korjaukseen sekä tanssilavan talkootyövuoroihin yhdessä äidin kanssa. Hän oli aktiivinen jäsen metsästysseurassa, toimien puheenjohtajana, kasvattajana ja rivijäsenenä. Riistanhoitoyhdistykseen isä niin ikään kuului aktiivina jäsenenä ja toimi sen puheenjohtajana. Hirvilaskennat helikopterilla, nuorten kouluttaminen riistanhoitotyössä ja oma esimerkillinen toiminta luonnonvaraisten eläinten hyvinvoinnin eteen olivat isälle ominaisia toimintatapoja. Hän oli myös Metsästäjäin Kymen piirihallituksessa. Suomen Metsästäjäliitto myönsi isälle hopeisen ansiomerkin vuonna 1968 ja kultaisen kymmenen vuotta myöhemmin.

Valkealan-Jaalan Vakuutusyhdistyksessä isä touhusi yli 15 vuotta ja sai työstään Vakuutusyhdistysten Keskusliitosta pronssisen ansiomerkin vuonna 1989. Maamiesseuran johtokunnassa ja Kepun paikallisosaston johtokunnassa isä ehti myös toimia.

kuva

Isä vastaanottaa sotainvalidien suuren ansiomerkin 2000

Sotaveteraanien toiminnassa isä oli mukana aivan loppuun asti ja osallistui kaikkiin alueellisiin kokouksiin ja juhlatilaisuuksiin innokkaasti. Hän kirjoitteli myös muistelmiaan sodasta yhteisiin julkaisuihin. Isä toimi myös Sotainvalidien veljesliiton aktiivisena jäsenenä. Hän osallistui Valkealan osaston edustajana piirikokouksiin, keräsi tietoja ja lähetti materiaalia Valtionarkistoon. Isälle myönnettiin hopeinen ansiomerkki vuonna 1969, kultainen ansiomerkki 1981 ja suuri ansiomerkki 7.12.2000. Olin isän kuljettajana ja avecina Valkealassa, kun hänelle tuo viimeinen ansiomerkki luovutettiin.

Lions-järjestössä hän näytti omat vahvat sosiaaliset puolensa ollen puheenjohtajana ja rivijäsenenä aina mukana kaikissa järjestön hyväntekeväisyystempauksissa ja lahjoittaen auliisti kaikkiin keräyksiin. Isä lahjoitti mm. joka vuosi ennen joulua järjestetyille joulukuusimarkkinoille kuormallisen kuusia ja vei kuusia tärkeiden yhteistyökumppaneittensa kotiovelle saakka.

Isää olivat saattamassa viimeiselle matkalle kaikkien em. järjestöjen edustajat, kunnioittaen näin isän näille yhteisöille tekemää yhteisöllistä työtä.

kuva

Isä (keskellä) osallistui sotaveteraanien juhliin ja tapaamisiin vuosittain.

MONIEN TAUTIEN MIES

Isä haavoittui sodassa kolme kertaa (10.8.43, 2.11.43 ja 21.6.1944). Marraskuussa -43 syntyi eniten haittaa koko loppuelämäksi, kun kranaatti räjähti hänen vieressään ja siitä meni satoja sirpaleita alakroppaan. Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa -44 isää ammuttiin vasempaan reiteen. Isästä tuli loppuiäkseen sotainvalidi.

Vaikka isoimmat sirpaleet leikattiin haavoittumisen jälkeen sotilassairaalassa, muistan, kuinka niitä putkahteli silloin tällöin pintaan ja äiti nyppi niitä pois pinseteillä. Välillä niitä poistettiin sairaalassa, koska ne olivat lähellä hermoratoja, ja isän pelättiin halvaantuvan. Osa raudasta koteloitui ja hän vei ne sirpaleet mukanaan hautaan.

Viisikymppisenä isän sydämessä oli vaivoja, mutta ne menivät ohi luultavasti siksi, että hän muutti rajusti elämäntapojaan, lopettaen tupakoinnin ja vähentäen radikaalisti alkoholin käyttöä. Itse asiassa hänen vahvan sydämensä ansiosta isä eli hyvin pitkän elämän monista sairauksista huolimatta. Kaulanikamassa todettiin vaarallisenlaatuista kulumaa, joka johtui kylvökopan kannosta, tukkitöistä, jatkuvasta 50 kg:n säkkien ja tonkkien nostelusta, traktorilla ajosta syntyneestä tärinästä ja muista raskaista maatilan töistä. Lisäksi hänellä todettiin molempien lonkkien ja polvien sekä vasemman nilkan nivelrikot.

Sitten isä sai Parkinsonin taudin. Onneksi hän pääsi Kotkassa uuden lääkkeen testausryhmään ja lääkkeet osoittautuivat erittäin hyviksi oikeamääräisesti annosteltuna. Kun hän vielä liikkui paljon metsässä ja maalla yleensä, tauti pysyi hyvin aisoissa. Oli järkyttävää katsoa hänen käsiensä tärinää heti diagnoosin jälkeen, mutta vähitellen siihen tottui ja toisaalta lääkitys poisti lähes kokonaan näkyvän vapinan. Vain jalat vispasivat ja olivat levottomat aivan loppuun saakka. Kirjoittaminen kävi vaikeaksi, mutta sinnikkäänä sissinä vielä jouluna 2002 hän allekirjoitti henkilökohtaisesti joulukortit sukulaisilleen ja ystävilleen. Tosin siihen kului paljon aikaa.

Isälle puhkesi myös aikuisiän diabetes ja ruokavalio rempattiin samantien. Jalkojen verenkierto kuitenkin heikkeni ja aiheutti jatkuvaa kipuilua. Silmissä oli kaihi, jota hoidettiin laserilla, mutta näkö heikkeni kaiken aikaa, ilmeisesti sokeritaudin vauhdittamana. Sitten isälle tuli vuosisadan vaihteessa eturauhassyöpä, joka leikattiin onnistuneesti.

Se oli kova paikka, kun isältä vietiin ajokortti. Maalle kulkeminen jäi sen varaan, että joku hänet sinne kuljetti. Aina liikkumaan tottunut mies menetti osan identiteetistään, mutta sopeutui vähitellen tilanteeseen, osittain hyvän huumorinsa avulla, kuten muihinkin elämänsä radikaaleihin muutoksiin.

kuva

Isän 85-vuotisjuhlat pidettiin Valkealakodissa 2005. Kuvassa isän kanssa Valtteri, Hannele ja minä.

SITTEN YKSINELÄMINEN EI VAAN ENÄÄ SUJUNUT

Vuonna 2000 isän yksin eläminen alkoi tulla ongelmalliseksi. Hän oli Kouvolan terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla pitkiä aikoja, mutta kotiutettiin aina tilanpuutteen vuoksi. Häntä hoidettiin käytettävissä olevin konstein kotihoidossa. Vaikka hänelle saatiin isonumeroinen ja valmiiksi ohjelmoitu hätäpuhelin ja myöhemmin myös hätäranneke avun hälyttämiseksi ja vaikka hänen luonaan kävi lääkkeiden antaja, kylvettäjä ja yöpäivystäjät, ei yksin asumisesta tahtonut tulla mitään. Syksyllä 2001 ja alkutalvella 2002 soittelimme isälle päivittäin ja kävimme häntä tiuhaan katsomassa. Olimme erittäin huolissamme hänen pärjäämisestään. Itse olin joskus yötäkin isän luona, kun hänet oli kotiutettu oikein huonossa kunnossa terveyskeskuksesta. Olin ostanut jo alkuvuodesta 2001 isälle korkean ja leveän sängyn, kun hän putoili yöllä 80 cm levyisestä sängystään lattialle. Sitä paitsi vanhaan, matalaan sänkyyn hänen oli kipeiden ja jäykkien nivelten takia vaikea istua.

Pahinta oli kun muisti alkoi tehdä tepposia ja yöpäivystäjien käynneistä huolimatta isä karkaili yöllä ulos. Yhtenä pakkasyönä naapuri löysi hänet ilman avaimia ja ilman päällysvaatteita Puutarhurinkadun pihalta. Isä oli kuulema odottamassa, että joku hakee hänet Vääntäjälle. Hän joutui tämän seikkailun jälkeen taas terveyskeskuksen vuodeosastolle pahasti kylmettyneenä. Silloin totesimme, että isä ei voi enää asua yksinään ja Hannele ryhtyi aktiivisesti etsimään vanhainkotipaikkaa isälle ja hommasi isän kotkalaiselta neurologilta lausunnon, jonka avulla hänet saatiin pikaisesti vanhainkotijonoon.

kuva

Vielä juhannuksena 2005 isä nousi itse kotitalonsa portaat Sepon ja Hannen saattelemana.

VALKEALAKOTI ISÄN VIIMEINEN KOTI

Valkealakotiin isä pääsi helmikuussa 2002. Siellä hän sekä viihtyi, mutta toisaalta oli jatkuvasti lähdössä pois. Hänellä oli suunnaton ikävä Vääntäjälle ja sinne hän teki mielikuvitusmatkoja alinomaa. Ajan oloon isä sopeutui kohtuullisen hyvin talon elämään. Häntä pidettiin mukavana vanhuksena, joka ei turhista jutuista kitissyt, vaan flirttaili hoitajien kanssa ja otti iltakonjakkinsa pilke silmäkulmassaan. Kävimme sisarteni kanssa usein häntä katsomassa ja soitimme joka viikko niin kauan kuin hän pystyi puhumaan puhelimessa. Haimme häntä visiitille omaan taloonsa, Hannen luokse Anjalankoskelle sekä minun ja Sarin mökille. Viimeisen kerran hän vietti juhannuksen aattoiltapäivän ja alkuillan perheensä kanssa kotitilallaan vuonna 2005, syöden suurta herkkuaan grillimakkaraa ja siirtäen lopullisesti perinteisen juhannuslipun nostovastuun nuoremmille sukupolville.

kuva

Isä kolme päivää ennen kuolemaansa Valkealakodissa. Julia peitteli lähtiessämme iso-vaarinsa ja toivotti hänelle hyvää yötä.

Vanhainkodissa isä kaatui suihkussa ja lonkka murtui. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänelle asennettiin keinonivel ja isä kävelikin rollaattorin kanssa muutaman vuoden leikkauksen jälkeen. Sokeritaudin ja huonon verenkierron vuoksi hänen jalkojaan paleli ja särki jatkuvasti, mutta vain kysyttäessä hän niistä vaivoistaan kertoi. Isä ei koskaan voivotellut sairauksiaan, vaan kantoi ne ikään kuin annettuina ja itsestään selvinä.

Ensin hänen lähimuistinsa heikkeni ja isä eli sota-aikaa ja tilallisen elämää. Sitten viimeisinä vuosina ajatukset olivat lapsuuden ajassa Vääntäjällä. Hän kävi mielessään kalassa, marjassa ja ystäviensä luona lähinaapureissa ja liikkui luonnossa kotitilansa maisemissa. Hetkittäin hänet sai mukaan lähimenneisyyteen, mutta jo seuraavassa lauseessa hän oli muistoissaan. Vaikka pari tuntia aikaisemmin syömäänsä ruokaa hän ei muistanut, hän saattoi luetella vanhojen kavereittensa nimiä ja kertoa vaikka Sellu-serkkunsa kanssa moottoripyörällä tekemästään kalareissusta Lappiin hyvin seikkaperäisesti. Minusta oli varsin kohtuullista, että hän pystyi pitämään edes omaa kivaa, vaikka hänen seurustelukykynsä hyytyikin.

Tässä lainaus omasta päiväkirjastani syksyllä 2004:

"Illalla sain puhelinviestin, että isällä oli ollut hengityskatko viime yönä. Se oli esimakua kuolinkellojen soitosta. Ajattelin, että olisi parempi, jos isä nukkuisi hiljaa pois, eikä joutuisi ainakaan syöttöletkuihin. Selman ja Hjalmarin vanhin "pojanrääpäle" varttui mieheksi isossa perheessä. Hän sai tulikasteensa sodassa. Hän on elänyt vahvan ja seikkailurikkaan elämän, noussut yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi aktiivisuudellaan, myönteisellä elämänasenteellaan, yhteisöllisyydellään ja osallistumalla sekä johtamalla erilaisia järjestöjä ja huolehtimalla aina hyvin perheestään. Isä on syksyn lapsi, joka on nauttinut sadonkorjuusta ja metsästyksestä. Hänelle syksy on ollut tulosten niittämistä, elämän jatkumisen varmistamista. Perheellä on taas ruokaa. On perunoita ja porkkanoita kellarissa, kaaleja suolaliemessään. Viljat ovat laarissa niin perhettä kuin eläimiä varten ja hirvipaistia pakasteessa herkutteluhetkiin. Kaikki on siis tehty.

Kun ajattelen häntä, tiedostan isän arvon tärkeänä osana suvun miesten ketjua. Iloitsen hänen myönteisyydestään ja laaja-alaisesta välittämisestään. Tiedän, että isäni on kaiken tehnyt, mitä ihmisen tehdä pitää ja varmaan sanottavansa pääosin sanonut, joten olen rauhallisella mielellä isän kuoleman edessä. Olen tyytyväinen, että olen viettänyt tänä kesänä aikaa isän kanssa runsaasti, mutta viestin jälkeen tuli kuitenkin tunne, että taas pitäisi hänen luokseen mennä ja varmistaa, ettei hänen tarvitse yksin täältä lähteä."

Tämän ajatelman jälkeen isä eli vielä yli kolme vuotta. Väillä hän oli oikein pirteä ja seurallinen. Toisinaan hän taivalteli omilla muistojen poluilla. Aina kun halasimme häntä ja teimme lähtöä hänen luotaan, vierähti isän silmäkulmaan pieni ikävän kyynel. Se sai meidät surullisiksi, emmekä olisi halunneet häntä jättää. Vaan mentävä oli.

Vähitellen isän vähäiset voimat ehtyivät lähes olemattomiin ja hän joutui viettämään viimeiset kuukaudet sängyssä. Tammikuussa 2008 hän sairastui flunssaan, joka vei hänen loputkin voimansa. En ollut pitämässä hänen kättään kuolinhetkellä, mutta kävimme Julian kanssa hänet peittelemässä ja hyvästelemässä sunnuntaina, kun isä sitten nukkui ikiuneen keskiviikkoaamuna 13.2.2008. Olin jo monen vuoden ajan henkisesti valmistautunut isän kuolemaan, joten pystyin ottamaan eromme tyynesti. Isäni 87 vuotta kestänyt maallinen taival oli monimuotoinen ja rikas. Hänen arvonsa ja opetuksensa elävät meissä lapsissa ja lapsenlapsissa.


Edellinen sivu

Vaihda sivua

Seuraava sivu
Ei kommentteja