Tulosta

Kirsti Mannersalo

ISÄLLÄ OLI ISO PERHE JA MINULLA PALJON SERKKUJA

kuva

Linnea-täti maakellarin vieressä

Isäni perhe oli nykyisen mittapuun mukaan suuri, yhteensä kahdeksan lasta. Veljiä hänellä oli viisi ja siskoja kaksi. Isän puolelta minulla on 11 serkkua, joista puolet asuu Suomessa ja puolet ulkomailla. Yksi serkuistani on kuollut. Serkuillani on tällä hetkellä 14 lasta, eli isäni puolelta lapsillani on 14 pikkuserkkua.

Isäni Pertti, jota kutsuttiin useimmiten Pekaksi, oli perheensä vanhin poika, sillä ensimmäinen poika Pauli kuoli jo vauvana (1919-1921). Paulista en osaa kertoa mitään ja isäni olen esitellyt erikseen muissa tämän elämänkerran luvuissa. Olen koonnut Lassen kertomia ja suvussa eläviä tarinoita sekä omia muistojani tähän tätejäni ja setiäni sekä heidän perheitään kuvaavaan kertomukseen.

LINNEA

Vanhin sisko oli nimeltään Linnea (s. 2.7.18). Hän kuoli nuorena (20 v.) keuhkotautiin, jota tuolloin ei osattu riittävän tehokkaasti hoitaa. Olen saanut lukea Lassella olevan Linnean viimeisen, hyvin surullisen kirjeen keuhkoparantolasta, jossa hän kertoo tietävänsä, ettei toivoa enää ole.

Lasse, perheen nuorin poika, oli kuulema äidin poika, joka nukkui äidin selän takana yli kahdeksan vuotiaaksi asti. Linne oli puolestaan kiintynyt isäänsä, ja kun Jallu-isä kuoli 11.5.1938, Linnen tubi-sairaus paheni niin, ettei sitä enää kyetty parantamaan. Kun isän kuoleman jälkeisenä syksynä tiedettiin, ettei toivoa enää ole, Linne kirjoitti äidilleen ja pyysi äitiään hakemaan hänet pois Takaharjun parantolasta Punkaharjulta. Niin Selma-äiti lähti hakemaan tytärtään kotiin. Ensin hän matkusti taksilla Kaipiaisiin ja siitä junalla Elisevaaran kautta Punkaharjulle. Matka yhteen suuntaan kesti päivän ja Selman oli oltava Punkaharjulla yötä. Nuorempi tytär Hilkka oli sillä aikaa hoitanut huushollia ja lypsänyt lehmät. Kun illalla piti käydä maata, oli Lasse ollut aivan onneton ja itkeä tihruttanut, kun joutui ensimmäisen kerran nukkumaan ilman äitiä.

Linne tuli seuraavana päivänä äitinsä kanssa junalla Kaipiaisiin ja siitä Korjalan Ford A-mallisella taksilla jouluksi kotiin. Hän kuoli 29.1.1939. Kun loppu oli lähellä, Unto-serkku tuli valvomaan Selman kanssa Linnen kuolinvuoteen äärelle jouluna 1938. Noin vuoden päästä tästä tapahtumasta Unto joutui aliupseerina ja joukkueen varajohtajana etulinjaan kun talvisodan hyökkäys alkoi ja kaatui 19.12.1939.

kuva

Hilkka-täti oli nuorena hevostyttö ja vaalea kaunotar.

HILKKA

Isän nuorempi sisko oli Hilkka Vieno (s. 27.4.22). Häntä kutsuttiin Hituksi. Hän oli hevos- ja moottoripyörätyttö, mikä on ymmärrettävää, koska hän kasvoi viiden vilpertin pojan kanssa. Raviohjastuksen innostuksen Hilkka peri isältään Jallulta. Hilkka-täti kasvatti ravihevosia ja myi niitä. Kilpailuja hän ajoi vuokrahevosilla (mm. Vihun-Viuhka, Imarre, Maina ja Norma). Hän ajoi lähiseudun jääradoilla ja suurissa raveissa mm. Riihimäellä, Tampereella ja Lahdessa.

Hilkka-täti muutti Kouvolaan 1949. Reipasotteinen Hitu oli töissä Kouvolan linja-autoasemalla ja pärjäsi siellä oikein hyvin miesvaltaisten linja-autokuskien parissa ja asiakaspalvelussa sekä matkatavaroiden säilytyksessä. Myöhemmin hän ryhtyi yrittäjäksi ja piti omaa kioskia Kouvolassa, Kymenlukolta Valkealaan päin avautuvan puiston päässä. Kävin Hilkka-tätiä katsomassa sekä linja-autoasemalla että siellä Kipsalla. Joskus olin kioskissa myymässä, auttaen tätiäni. Pidin Hilkka-tädistä, sillä hän kohteli minua vertaisenaan ja kertoili omista asioistaan luottamuksellisesti minulle, nuorelle tytölle. Hänessä oli myös sellaista reipashenkisyyttä ja itsenäisyyttä, jota arvostin.

Hilkka oli sinkku, jolla oli dramaattisia rakkaussuhteita, mutta ei lapsia, eikä koskaan aviomiestä. Tulppaaneista tuli minulle vähäarvoisia sen jälkeen, kun Hitu-täti kertoi saaneensa jonkun riidan jälkeen ukkomieskullaltaan tulppaaneita, johon tätini oli puuskahtanut kaksimielisesti, että "minä en niitä vanhoja tulppaaneitasi huoli". Nuorempana hän ajeli moottoripyörällä ja vanhemmiten muistan hänen käyneen kylässä vanhassa kotitalossaan kuplavolkkarillaan aina silloin tällöin kesäisin.

kuva

Hilkka, naapurin Masa ja Eric meidän mökillä 1980

Hilkka oli kova bilettämään ja vietti välillä hyvinkin kosteaa elämää. Muut siskokset eivät katsoneet Hilkan elämäntapaa aina hyvällä. Irene-sisareni, joka asui opiskelun jälkeen tätimme kanssa samalla seutukunnalla, piti jatkuvasti yhteyttä Hilkkaan. Kun itse kuljin oppikoulun jälkeen ympäri Suomea, jäi yhteydenpito tätiini oman uuden elämäni jalkoihin. Yhden kerran hän vieraili meidän mökillä Terhon ollessa lomalla Suomessa1980. Selma-mummon ja meidän äidin hautajaisissa näimme toisiamme, mutta muutoin hänen elämänsä seuraaminen oli sukulaisteni uutisoinnin varassa.

Hilkka sairasteli vanhempana paljon. Häneltä leikattiin mm. rakkosyöpä, josta hän toipui. Hilkka-täti kuoli 14.11. 2001 sydänaortan repeämiseen 79 -vuotiaana. Olin pyörätuolissa istuvan isäni kanssa Valkealan kirkossa saattamassa häntä viimeiselle matkalle ja Vääntäjien sukuhautaan.

kuva

Jussi ja Mirkku vihittiin 1945, Saku ja Mailis 1944.

JUSSI

Jussi oli kolmanneksi vanhin pojista (s. 20.4.25). Hänen oikea nimensä oli Kalevi, mutta en koskaan kuullut häntä sillä nimellä kutsuttavan. Suvussa kiertävien tarinoiden mukaan hän oli Vääntäjän pojista se kurittomin. Koulunkäyntikin oli Lassen kertoman mukaan takkuista. Jussi kävi Tirvan koulua vain 5 vuotta, koska hän ei aina pysynyt ruodussa, eikä hänen kielenkäyttönsä aina miellyttänyt opettajia. Hän ajautui kärkkäästi tappeluihin ja rikkoi mm. koulun sähkörasioita, joista Jallu-isä joutui maksamaan korvauksia koululle. Jussi siirrettiin luokan opettaja Kettuselta johtajaopettaja Pitkäselle, joka sai häneen paremman otteen.

Jussi-sedällä oli monta ammattia ja hän oli tunnettu yritteliäisyydestään. Hän oli mm. töissä kaupassa ja karjanostajana. Työväen edustajana Jussi-setä oli kunnallisvaaliehdokkaanakin Kouvolassa. Hieman vanhempana hän piti matkustajakotia Kouvolan Tornimäessä, eli kuului suvun matkailuihmisiin minun, kummipoikani Matin ja Ruosissa asuvan serkkuni Lena Åmanin lisäksi.

Jussi avioitui Mirja Sorsan (s. 31.12.1925) kanssa. Heidät vihittiin Vääntäjän Alatalossa samana vuonna kuin isäni ja äitini. Heille syntyi kaksi tytärtä, Pirjo, minua vuoden vanhempi (s. 1.10.1945) ja Arja, minua vuoden nuorempi (s. 12.6.47). Kävimme joskus lapsuudessani kyläilemässä heillä Kouvolassa, mutta useimmin tapasin serkkujani mummolassa tai silloin kun Pirjo ja Arja olivat meillä maalla kylässä. Minun häissäni serkkuni olivat äitinsä ja isänsä kanssa 1966. Olemme vanhemmiten tapailleet toisiamme mm. Selma-mummon, minun äitini ja Jussi-sedän hautajaisissa tai ohimennen Kouvolan Prisman käytävillä. Tirvan lavan 50-vuotisjuhlissa kesällä 2005 tapasimme, samoin isäni hautajaisissa 2008.

Jussi-setä kuoli 27.11.1998. Hänet haudattiin Kouvolan hautausmaalle. Olimme isän ja siskojeni kanssa Jussi-setää saattamassa.

kuva

Veljekset Pekka, Jussi ja Saku suuren maailman tyylisessä potretissa sodan jälkeen.

SAULI

Sauli, eli Saku (s. 21.10.23), oli perheen pehmo, jutunkertoja ja hulivili. Vaikka kukaan Vääntäjän veljeksistä ei sylkäissyt viinapulloon, niin Saku-sedälle se iloliemi maistui nuorempana välillä liiankin hyvin. Saku meni naimisiin Mailis Säihin kanssa ja heille syntyi kuusi lasta; Seppo (s. 29.11.1947), Leena (s. 17.9.1950), Pirkko (s. 19.7.1952) ja Gitte (s. 16.8.1963). Vanhin poika Rainer eli vain kolme viikkoa, ja seuraava poika Risto reilut 3 kk.

Parhaiten opin Sakun lapsista tuntemaan Sepon, Leenan ja Pirkon, jotka vierailivat kesäisin välillä pidempiäkin aikoja mummolassa Vääntäjällä. Vielä melko isona tyttönä kävin Toistin mummolla leikkimässä Sepon kanssa. Seppo oli myös joskus meillä kylässä sekä kuvien perusteella heinäpellolla muiden lasten kanssa haravoimassa ja heinäkasaan hyppimässä.

Jossain vaiheessa isäni auttoi veljeään ja tarjosi hänelle töitä tilalla. Me kaikki pidimme Saku-sedästä hänen iloisuutensa vuoksi. Saku hauskuutti Tilda-mummoamme laulamalla aamuaskareiden ohessa iloisena "Ievan polkkaa" ja kertomalla kaikenlaisia juttuja, jotkut totta toiset satua. Kun meille opetettiin lasten lorua " Satu meni saunaan, pisti laukun naulaan. Satu tuli saunasta, otti laukun naulasta", niin me laitoimme loruun Sadun sijalle Sakun.

kuva

Minä kylässä serkuillani Kouvolassa 1957. Kanssani kuvassa Sakun poika Seppo ja tytär Pirkko.

Saulin perhe asui Kouvolassa. Kun olin ensimmäisellä luokalla oppikoulussa (1957), niin kävin joskus serkkujeni luona kylässä. Silloin he asuivat linja-autoaseman vieressä olleessa paritalossa, joka oli itse asiassa vastapäätä minun ensimmäistä koulukotiani. Mailiksella oli asunnon päässä parturihuone ja asiakkaina niin bussikuskeja kuin lähialueen isäntiä, jotka pääsivät tukanlyhenneykseen kätevästi bussia odotellessa. Muutaman kerran Mailis-täti leikkasi minunkin tukkani.

Saku muutti perheineen Ruotsiin (Fredriksberg) joulukuussa 1960 ja oli tehtaalla töissä. Sen jälkeen on meidän serkusten yhteydenpito ollut ihan satunnaista. Sepon, Lenan ja Pirkon tapasin Selma-mummon hautajaisissa 1974. Lenan näin miehensä Oven kanssa meillä maalla muutama vuosi sen jälkeen. Elossa olevista serkuista kahta en ole nähnyt ikinä. Toinen niistä on Ruotsissa syntynyt Gitte. Seppo on pitänyt yhteyttä ahkerasti Suomessa asuviin sukulaisiinsa ja käynyt poikiensa kanssa silloin tällöin sekä Vääntäjällä että äitinsä kotimaisemissa Savossa. Valitettavasti minä en ole koskaan sattunut synnyinseudulleni samaan aikaan.

Voidaan siis sanoa, että viimeisinä 40 vuotena yhteydenpitomme on ollut suorastaan kehnoa. Onneksi saimme sukukipinän syttymään talvella 2008 ja toteutimme kesällä 2009 serkkuseminaarin, jossa Lena oli miehensä Oven kanssa paikalla. Seppo ja hänen vaimonsa Eva tavattiin Artun ja Marin häissä elokuussa 2010. Näin olemme vanhoilla päivillä palanneet toistemme elämään.

Saku-setä kuoli Falunissa 1995 ja uurna haudattiin Valkealan sukuhautaan, mutta Mailis lepää Ruotsin mullissa.

kuva

Terho Eric ja Lasse Tapio

TERHO ERIC

Terho (s. 29.10.1928), jota Eerikiksi kutsuttiin, asui äitinsä ja veljensä Lassen kanssa kotitalossaan Alatalossa, meidän lähinaapurissa. Lasse kutsui veljeään myös Tetuksi. Terho soitteli mandoliinia ja oli aktiivinen kaikissa yhteisissä riennoissa. Myös haitarin setäni osti heti tultuaan isännäksi. Muistan hänen soitelleen meidänkin pihamaalla kesäisin maniskallaan mm. Tuoksuvat tuomien, valkoiset kukkaset -laulua. Kävin alle kouluikäisenä joskus yökylässä Selma-mummolla ja muistan, kuinka Terho herätti minut hetekanlaatikosta ja loihe lausumaan " Moro, moro, osta poro, hyvä ja halpa, kantturajalka". Setäni opettivat minua myös venyttelemään kunnolla ennen sängystä nousua, jotta kasvaisin pidemmäksi. Sain kokeilla ja ihmetellä poikien koirannahkasta tehtyjä, punertavia ja karvaisia pakkasrukkasia. Aina en tiennyt puhuivatko setäni totta, vai kiusasivatko vain minua jutuillaan. Ehkä se oli tarkoituksellista huumorintajun kasvatusta, sillä olen ollut enemmän tosikko kuin vitsiniekka.

Lasse kertoi seuraavan tarinan veljesten nuoruuden turhauttavasta kokemuksesta. Kansanhuoltotoimisto oli Valkealan kirkolla, jonne oli matkaa 25 km. Saappaita sai sota-aikana vain luvalla ja niiden saamiseksi kerättiin teuraseläinten vuotia, joista sai tietyn määrän pisteitä. Talvella 1944 Lasse ja Terho menivät kelkalla umpihangessa ja hevosteitä pitkin kirkolle hakemaan kaksia saappaita. Päästyään perille, selvisi, että pisteet eivät riittäneetkään.

Tarvittiin yksi mulli lisää, joten pojat joutuivat palaamaan illatsuussa kotiin ilman saappaita. He näkivät Palosen lähellä, Koivistonmäellä oravan. Lasse lähti hakemaan kotoaan pyssyä ja Terho jäi oravaa vahtimaan. Oravannahkasta sai yhden markan. Nahkat piti leimauttaa nimismiehellä. Oravannahkoja kerättiin kuulemma Rautjärvellä jopa 150 kpl, mutta Vääntäjän maisemissa ei oravia löytynyt sellaisia määriä. Kun sitten nahkoja oli tarpeeksi, saappaat saatiin.

Pojat ajattelivat tehdä saappaista vahvempia, teettämällä kannuskoskelaisella suutari Toivo Tynyksellä niihin lisäpohjat. Kun sitten mentiin saappaita hakemaan, oli suutarinverstas palanut ja saappaat sen mukana. Saapas-episodi tapahtui, kun Terho oli 16- ja Lasse oli 14-vuotias. Niinpä pojat jatkoivat kumisaappaiden käyttöä, kun nahkasaapasprojekti epäonnistui. Kumisaappaita saatiin kuulemma mustanpörssin kaupalla Rovaniemeltä. Niitä vaihdettiin tutun miehen kanssa voihin.

kuva

Terhon poika Kenneth, hänen vaimonsa Kathy Sue ja lapset Erin ja Paul

Terho kulki nuorena mm. Horpun Valdemarin ja Nikulan Masan kanssa tansseissa ja muissa sen ajan nuorten riennoissa. Myös Terho joutui osallistumaan jo hyvin nuorena uittohommiin ja tilan töihin. Terho muutti Nikulan Martin kanssa Kanadaan vuonna 1957 ja ryhtyi hedelmäviljelijäksi. Hän perusti siellä perheen Eeva Määtän kanssa. Uudella mantereella asuessaan hän otti käyttöön toisen nimensä, Erkki ja muutti sen kanadalaiseen muotoon Eric.

Terho Ericillä on poika Kenneth (s. 13.9.61), joka on naimisissa Kathy Suen kanssa ja heillä on tytär Erin ja poika Paul. Silloin tällöin ja varsinkin eläkkeellä olleessaan Terho on käynyt kesäisin lomilla Suomessa. Hänellä oli kesämökki Iitissä, mutta sen hankalan hoidon vuoksi hän joutui myymään sen 2000-luvun alkupuolella.

Nuorena miehenä, asuessaan vielä kotitilallaan, Terho kunnostautui erityisesti Tirvan lavan rakennustoimikunnan puheenjohtajana ja muutoinkin lavan perustamistyössä. Kummisetäni Terho Eric tuli Kanadasta vuonna 2005 juhlimaan Tirvan lavan 50-vuotisjuhlia. Hän oli kirjoittanut juhlaan runomuotoisen kronikan.

kuva

Terho Eric ja Lasse lapsenlapseni Julian kanssa Tirvan lavalla 2005

Tällaisen kronikan Terho Eric kirjoitti Tirvan lavan 50-vuotisjuhlaan. Minä luin sen juhlayleisölle ja se julkaistiin myös Valkealan Sanomissa juhlien jälkeen.

TIRVAN LAVA

Tanssilava kun Tirvalle rakentaa päätettiin,
niin seurojen kokousta Seuralassa vietettiin.
Oli vuosi 1955 vasta alullaan,
jolloin seurat aikoivat lavatoimikunnan perustaa.
Vaan mistä saada paras paikka lavalle,
vuokrasopimus tehtiin tänne kauniille Paasikoskelle.

Talkootöillä sitten paikka raivattiin,
perustuksen pohjamontut porukalla kaivettiin,
puutavarasta suurin osa ostettiin
ja paljon myöskin lahjoitettiin.
Kun lava saatiin harjakorkeuteen,
alkoivat timpurit harjakaisia vaatimaan.

Näreenkarahkan päättivät harjalle asettaa,
eikä sitä alas otettu ilman pulloa Vaakunaa.
Lattialankut Tuohikotista rahdattiin,
ja keskitolppa paperinarulla koristeltiin.

Lentolehtisin alettiin avajaistansseja mainostamaan,
paljon saapui bussikuljetuksin kansaa tanssimaan.
Leo Kähkösen orkesteri solisteineen tanssitti lauantaina,
Kullervo Linna ja solisti Rita Elmgren sunnuntaina.

Onkin Tirvan lavalla jo tanssittu täydet viisikymmentä vuotta,
eikä varmaankaan ole touhuttu aivan suotta.
Mitä parhaimmat onnittelut Tirvan lavalle sekä seuroille,
muistakaakin kutsua sitten satavuotisjuhlille!

kuva

Lasse, Elvi, Petri, Veli-Matti ja minä vanhan Alatalon päädyssä juhannuksena 1962

LASSE

Lasse on nuorin veli, 10 vuotta isääni nuorempi (s. 13.5.30). On hänelläkin lempinimi Manu, mutta sitä ei käytetty nuoruusiän jälkeen niin tiheään kuin muiden veljien lempinimiä. Perheen muiden lasten syntyessä kätilöä ei kylässä ollut, vaan tehtävää hoiti kylän lapsenpäästäjä, joista tunnetuin ja käytetyin oli Rautjärven Anni. Koulutettu kätilö tuli Tirvalle vasta vuonna 1923. Lasse on ensimmäinen Vääntäjän lapsista, jonka kätilö Harjulan Tyyne on päästänyt maailmaan.

Lapsena Lasse tykkäsi uida ja kalastella. Eikä leikkikavereista ollut puutetta. Pojat hiihtivät ja laskivat vauhdikkaasti puusuksilla mäkeä Kanamäkeä ja Honkavierua pitkin. Kerran Lasse oli Honkavierulla kaatunut kiveen ja satuttanut häntäluunsa niin, että muistaa vieläkin sen kovan kivun. Pojat pelasivat myös jalkapalloa Vääntäjänmäellä sijainneella omalla jalkapallokentällä ja kaatelivat puukuulilla Turkin nappuloita. Nykyisinhän peliä kutsutaan mölkyksi. Sekin oli pienestä pojasta kivaa, kun Unto-serkku kuskasi häntä pyöräntarakalla pitkin kujaa. Jo nuorena piti Lassenkin lähteä leipää ansaitsemaan ja ottaa koulusta keväällä pari viikkoa vapaata, jotta pääsi uittohommiin Gutsetille. Tukinajossa hän oli jo 13-vuotiaana, sillä isoveli oli sodassa ja Saku armeijassa.

Lasse muistaa isäni huomauttaneen aina joskus, että et sie siin olis, jos mie en olis sinuu jäistä pelastanut. Kävi näet niin, että isäni läksi vuoden 1948 syksyllä hakemaan hevoskärryihin käyriä aisapuita ja Lasse lähti mukaan. Jäät olivat vielä heikkoja, joten reissuun lähdettiin potkukelkoilla pitkin rantaa. Aisapuita ei löytynyt ja pojat kääntyivät takaisin. Niittysuon ranta olikin sulaa ja Lasse putosi jäihin kelkkoineen. Isä oli 20 metrin päässä ja neuvoi Lasselle minne päin pitää uida. Ensin Pekka neuvoi veljeään uimaan rantaan päin, mutta tajusi sitten ettei sieltä pääse ylös ja käski Lassen uida taas keskelle päin virtaa. Tämän uintirupeaman jälkeen Lasse sai vedettyä itsensä märkien nahkarukkasten avulla jään päälle ja kieritteli sitkeää syysjäätä pitkin ja isän kelkanjalasten avulla itsensä turvaan. Isä antoi oman kelkkansa Lasselle ja meni hakemaan venettä Honkaselta. Hän jäi naaraamaan veljensä potkuria. Lassella oli päällään sarkatakki ja kuulemma se piti vettä niin hyvin, että hartiat tuskin kastuivat. Lasse oli kylmän rauhallisesti potkutellut kotiin ja vain kaatanut vedet saappaista. Vanhempana Lasse oli uponnut tonkkien kanssa virtaan, mutta selvinnyt siitäkin säikähdyksellä.

Lasse jäi pitämään kotitilaa. Maanviljelijä-veljekset Lasse ja Pertti olivat vuosikymmeniä naapureita, jotka auttoivat toinen toistaan ja käyttivät joitakin yhteisiä maanviljelyskoneita, kuten heidän isänsä Jallu ja hänen veljensä Vihtori aikoinaan. Maiden välillä oli rajaportti, jonka vieressä molempien tilojen hevoset seurustelivat ahkerasti. Kun isä pani pellot pakettiin 1960-luvun lopulla, hän vuokrasi rajapellot Lasselle ja myöhemmin hänen pojalleen Matille.

kuva

Naapurissa asuneet serkut Petri, Vappu ja Matti meillä kylässä 1967

Elvi-vaimo (s. 1.9.1933) löytyi Sorsalasta ja heidät vihittiin 1957. Koulutukseltaan Elvi on röntgenhoitaja ja työskenteli Kuusankosken aluesairaalassa ennen naimisiin menoaan. Siihen aikaan uudet sukulaiset otettiin omiksi jo heti kättelyssä. Minäkin kävin kerran katsomassa Elviä Kuusankoskella, ennen kuin hän asettui pysyvästi Alatalon emännäksi. Vaikka meillä ei ole ikäeroa kuin 13 vuotta, silloin ajattelin, että onpa hän vanha. Itse olin tuohon aikaan 11-vuotias. Kaksikymppisenä se ikäero tasottui, olimmekin yhtäkkiä lähes samanikäisiä! Lassen ja Elvin häihin minä en päässyt, sillä olin kesälomalla kummieni luona Turussa juuri siihen aikaan.

Perheeseen syntyi kolme lasta. Petri on vanhin (s. 14.2.1959), koulutukseltaan metsätalousinsinööri ja asuu vanhempiensa kanssa Jalanjäljessä, Vääntäjän virran rannalla. Keskimmäinen, Veli-Matti (s. 22.2.1962), jäi hoitamaan sukutilaa ja kehittelemään matkailusta uutta bisnestä. Vappu oli nuorin (s. 15.12.1963) ja hän valmistui kampaajaksi. Hänellä oli parturi-kampaamo jonkin aikaa Kaipiaisissa, mutta elämänsä loppuvuodet Vappu asui miehensä Rauno Kuntosen kanssa Kouvolassa. Vappu kuoli 15.3.2009 ja lepää nyt sukuhaudassa Valkealassa.

kuva

Lasse ja Elvi sievän kotinsa edessä Julian kanssa 1998.

Lasse ja Elvi hoitivat karjaa ja viljelivät tilaa 1957-1986. He kasvattivat ja kouluttivat lapsensa, huolehtivat Selma-mummosta hänen kuolemaansa saakka ja osallistuivat kylän yhteisiin hankkeisiin. Lasse rakensi uuden talon vanhan Alatalon viereen vuonna 1968. Kun Matti siirtyi tilan isännäksi 1986, hän jäi perheensä kanssa tähän taloon. Lasse rakensi vuonna 1988 itselleen ja Elville sievän talon virran rannalle Alatalon vanhoista hirsistä. Vanha talo oli niin suuri, että osasta hirsiä tehtiin lisäksi yksi Matin mökeistä.

Lasse-setä on ollut työteliäs vielä eläkkeellä ollessaan. Hän on auttanut Mattia lomamökkien rakentamisessa, hoitanut metsiään ja istuttanut taimia vielä näihin päiviin saakka. Polttopuita Lasse tekee vuosittain pinokaupalla lomamökkien saunoihin ja takkoihin. 78-vuotiaana setäni raivasi mm. maidemme välisen rajalinjan Lahnalammilta virralle saakka. Lakkojen keräys on setäni jokavuotinen hyötyliikunta-harrastus. Myös Vääntäjän suvun kalastusperinnettä Lasse pitää edelleen yllä.

kuva

Lasse kotirannassaan 1998.

Elvi on osallistunut aktiivisesti kylän toimintaan. Hän on touhukas Martta-järjestön jäsen, toimii Keskustapuolueessa ja osallistuu myös seurakunnan työhön. Ajokortti onkin ollut tarpeen, sillä julkista liikennettä ei Rautjärvellä ole. Omalla autolla hän on päässyt näppärästi kaikkiin harrastuksiin ja kirjastoautolle. Elvi on nimittäin innokas lukija. Lasse ja Elvi ovat olleet hyviä isovanhempia Artulle ja Hannalle ja auttaneet lapsiaan monin tavoin.

Meille kaikille sisaruksille on Elvin ja Lassen koti ollut aina mieluinen kyläpaikka. Nuorempana ramppasin heillä usein. Vaikka oma elämä on ollut hektistä, enkä kiireisimpinä työvuosina ehtinyt paljon lomailla edes mökillä, olen yrittänyt poiketa mökkinaapurissamme aina kun se on ollut mahdollista. Nykyään kesän kohokohta on, kun soudamme Julian kanssa veneellä mökiltämme Lasselle ja Elville iltapäiväkylään. Olemme vuosikymmenten aikana olleet vuoroin vieraissa kaikissa molempien perheiden juhlissa, joten tätä sukulaisuussuhdetta voi kyllä sanoa tiiviiksi.

Lasse on ollut jo vuosikausia kiinnostunut suvun historiasta. Hänen kokoamistaan tiedoista on ollut iloa meille nuoremmille, eikä minun Vääntäjän ja Vainosen sukuja koskevat tarinani olisi riittävän kattavia ilman hänen antamia tietoja. Työnteko, jatkuva liikkuminen ulkona ja hiihtely talvisin pitää Lassen hyväkuntoisena. Ja hyvä niin, sillä isän kuoltua, hän on nyt suvun klaanipäällikkö ja tarinankertoja.

kuva

Artun ja Marin häissä Tirvan lavalla elokuussa 2010 otettu serkkupotretti. Kuvassa Arja, Pirjo, Lena, Seppo, Hannele, Petri ja Kikka. Sulhasen isä Matti puuttuu serkkupotretista.

SERKKUTAPAAMISET

Viime vuosina olemme tavanneet serkkujen kesken lähinnä hautajaisissa, Ruotsissa sekä Kanadassa asuvia serkkujamme emme silloinkaan. Kun isäni kuoli, olin hautajaisten jälkeen yhteydessä lähes kaikkiin serkkuihini ja lähettelin heille kuvia sukulaisista vuosimallia 2008. Kirjoiteltuamme Lena- ja Pirjo-serkkujen kanssa muutaman sähköpostin, päätimme tutustua toisiimme uudelleen ja siksi järjestää ihan alkajaisiksi serkkuseminaarin Vääntäjällä. Matti ja Sovi kutsuivat meidät kaikki lapsuutemme maisemiin, sinne mummolan pihapiiriin, jossa vietimme rattoisan iltapäivän muistojen parissa ja retkeillen vanhan Vääntäjän talon raunioilla. Kertoilimme vuolaasti toisillemme miten elämä oli meitä kuljetellut niiden vuosikymmenten aikana, jolloin emme toisiamme olleet juurikaan tapailleet. Paikalla olivat Pirjo, Arja, Lena ja Ove, Petri, Matti ja Sovi sekä minä, eli 6/12.

Ja kun alkuun oli päästy, uudet treffit seurasivat jo kesällä 2010. Pääsimme jatkamaan tapaamisiamme pitkästä aikaa iloisissa merkeissä. Tirvan lavalla elokuussa järjestetyissä Vääntäjän Artun ja Marin suurhäissä oli yli kahdensadan häävieraan joukossa juhlimassa kahdeksan serkusta. Paikalla olivat Seppo ja Lena puolisoineen Ruotsista (Lenalta myös jälkikasvu mukana), Pirjo ja Arja (lapsineen), Petri ja Matti perheineen, Hannele perheineen sekä minä (lapsenlapseni Julian kanssa). Molempina tapaamispäivinä aurinko paistoi upeasti, hääpäivänä elokuun alun 2010 lauantaina jopa järkyttävän kuumasti, saaden kaikki vaaleaihoiset serkukset punoittamaan kuin Selma-mummon tomaatit ennen vanhaan.

kuva

Lasse ja Jussi vaimoineen sekä isä ja Hilkka vuonna 1993

VÄÄNTÄJÄ -SUKUNIMI ON HARVINAISUUS

Selman ja Jallun lapsista on tätä kirjoitettaessa elossa vain kaksi nuorinta, eli Lasse ja Terho Eric. Väestörekisterikeskuksen mukaan oli vuonna 2008 Vääntäjä-nimisiä elossa 13 sekä lisäksi seitsemän, joiden entinen nimi oli Vääntäjä. Ulkomailla Vääntäjä-nimisiä on viisi. Vääntäjä-nimi jatkuu Kanadassa Ericin jälkeen ainakin vielä kahdessa sukupolvessa. Tosin siellä nimi on muuntunut Vaantajaksi. Ruotsissa on Seppo-serkun ohella kaksi miespuolista sukunimen vaalijaa ja Suomessa Lassen ja kahden serkkuni lisäksi vain yksi mies, eli Matin poika Arttu.


Edellinen sivu

Vaihda sivua

Seuraava sivu
Ei kommentteja