Tulosta

Kirsti Mannersalo

VÄÄNTÄJÄN SUVUN HISTORIAA

kuva

Vääntäjän sisaruksia Ylätalon edessä 1940-luvulla. Lyyti-täti, Vihtori-setä, Anna-täti ja Maikki-täti.

SUURI SUKU 1500-LUVULTA

Ensin oli virta ja sankkaa metsää. Sitten suvun esi-isä Matti Wääntäjä tuli 1500-luvulla Tirvan Rusthollista ja ryhtyi asuttamaan nykyistä Vääntäjän aluetta Valkealan kunnan Rautjärven kylässä. Turkin sodassakin kerrotaan esi-isien kunnostautuneen. Näin on suvun alkutarinaa selvittänyt sukuhistoriasta kiinnostunut setäni Lasse Vääntäjä.

Vanhoissa asiakirjoissa on suvun sukunimi ollut joskus myös Wändäjä, Väntäjä tai Wääntäjä. Isä kertoi, että esi-isät ovat piirtäneet puumerkiksi kiven ja sen juureen vääntöasentoon puisen kangen. Toinen selitys sukunimelle oli isän mukaan se, että tila sijaitsi virran väänteessä. Vanhoissa asiakirjoissa ovat esi-isät piirtäneet puumerkiksi H kirjaimen. Niin tai näin, Vääntäjä oli aluksi osa Multialan taloa. Kooltaan tila oli 500 ha. Siihen aikaan joka kylässä oli yksi talo. Nykyään Vääntäjällä on kolme taloa, Ylätalo, Alatalo ja Jalanjälki sekä muutamia kesämökkejä.

ISO TILA, JOTA LOHKOTTU, MYYTY JA OSTETTU

1700-luvun lopulla syntynyt Tuomas (Tommo) Aataminpoika, isoisäni isovaari, on suvun ensimmäinen mies, jonka maaomaisuudesta löytyy merkinnät isän hallussa olleista maarekisteripapereista. Tommolla ja hänen vaimollaan Maria Jussintyttärellä, joka menehtyi paleltumiskuolemaan 1827, oli Elijas-poika ja neljä tytärtä. Anna-tytär hukkui virtaan vuonna 1841. Tommo meni toisen kerran naimisiin Eeva Jaakontyttären kanssa 1828 ja heillä oli yksi poika, Eero Eerik, joka syntyi 8.3.1829.

Elijas, isän isovaari lohkaisi 29.10.1895 vanhemmiltaan perimästään maaosuudesta virran toisella puolella sijaitsevan n. 80 ha:n Kivimäen tilan sisarelleen Helenalle , joka meni naimisiin Aatami Nissilän kanssa vuonna1868. Elijaksen poika Eerik, jota Eeroksi kutsuttiin, peri isältään 0,3333 osan talosta, josta hänen perikuntansa lohkaisi tilan alustalaisena olleelle Mikko Horpulle vuonna 1922 yhteensä 0,002 osuutta, n. 1 hehtaarin määräalan 300 mk:n hintaan.

YLÄTALON ISÄNTÄVÄKI 1900-1942

Kun iso-vaarini Eero kuoli vuonna 1900, häneltä jäi perikunnan vuonna 1922 tekemän Horpun määräalan lohkaisun jälkeen perinnöksi vaimolleen Helenalle ja viidelle vielä elossa olleelle lapselleen yhteensä 0,3313 osaa koko talosta, eli 180,6 ha, jota iso-mummoni Helena ryhtyi pitämään 20-vuotiaan poikansa Vihtorin kanssa. Isänsä kuollessa vaarini Jallu oli vasta 7-vuotias. Tyttäret Anna, Maria ja Lyydia tekivät töitä tilalla ja asuivat Ylätalossa naimisiin menoonsa saakka. Sisaret myivät perintöosuutensa Vihtori-veljelleen, joka luovutti v. 1923 puolet sisarten myymästä osuudesta veljelleen Jallulle. Samana vuonna veljekset ostivat yhdessä äidiltään hänen omistamansa kolmanneksen tilasta 10 000 markalla.

Vuonna 1928 Vihtori ja Jallu ostivat Filmanien ja Hasun hallussa olleen Alatalon n. 100 ha:n tilan, jonka jälkeen veljesten maaomaisuus oli yhteensä 282 ha. Toukokuussa 1936 tila jaettiin kahtia. Vihtorille lohkottiin 156,4 ha huonompikasvuista maata ja Jalmarille 126,3 ha hyväkasvuista maata. Yhteiseksi erotettiin teitä 1,4 ha. Jalmari-vaari perheineen muutti Alataloon ja Vihtori jäi poikineen Ylätaloon. Isästäni tuli talvi- ja jatkosodan surullisten seurausten takia kesäkuussa 1942 Ylätalon tilanhaltija, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Iso-mummoani Helenaa kutsuttiin Vääntäjän mummoksi. Isäni kertoman mukaan hän oli tiukan sorttinen kurinpitäjä, jota lapset tottelivat. Iso-setäni ja -tätieni luonteenlaadusta en ole kuullut mitään erityistä. Se on kuitenkin faktaa, että tämä sukupolvi oli tunnettu pituudestaan ja hoikkuudestaan. Vihtori ja Jalmari olivat yli 180 cm pitkiä ja hoikkia. Lyyti-täti oli tyttäristä pisin, hänkin n. 180 cm, Anna-täti oli hieman lyhyempi ja Maikki-täti oli samanmittainen kuin Selma-mummo, eli n. 163 cm.

kuva

Vanha Vääntäjän Ylätalo mäenpäällä. Kuvan ottanut Oiva Vuovirta 1932 Alatalon pihasta käsin.

VÄÄNTÄJÄN YLÄTALON PAIKKA ON VAIHTUNUT MONTA KERTAA


Vääntäjän talo oli ensin nykyisen Ylätalon paikalla, virran rannalla. Vuonna 1841 marraskuun 1. päivänä virtaan hukkui kaksi lasta, 19-vuotias Vääntäjän Tuomaksen tytär Anna ja 11 vuotias työmiehen poika Markus Mattsson sekä hänen isänsä Jeremias, joka meni lapsia pelastamaan. Sen jälkeen, vuonna 1842 talo siirrettiin noin 100 metrin päähän rannasta, riihen yläpuolelle rinteeseen. Myös vuonna 1860 suvun 16-vuotias poika hukkui virtaan. Hän oli Elijaksen sisaren ja kellonvalaja David Jokimiehen poika Daniel.

Kolmas Ylätalo, jossa minäkin synnyin ja vartuin kolme ensimmäistä vuottani, rakennettiin mäen päälle 1887 ja purettiin 1950-luvulla uuden talon valmistuttua taas virran rannalle, alkuperäisen talon paikalle vuonna 1949. Vanha Ylätalo myytiin Vääntäjän "hovimuurari" Oreeni Kansikkaalle ja sen hirsistä rakennettiin kaksi taloa Kouvolaan, toinen Torniomäkeen ja toinen Kaunisnurmelle.

kuva

Vanhan Ylätalon pohjapiirros. Talo rakennettiin 1887. Pinta-ala oli yli 200 m2, josta tupa puolet.

ISO KELTAINEN TALO JA LUKUISIA TALOUSRAKENNUKSIA

Ylätalo oli iso, yli 200 m2 ja maalattu sen ajan muodin mukaan keltaiseksi. Se oli rakennettu uusista hirsistä ja siinä oli omatekoinen pärekatto. Tupa oli 9 x 12 m, eli 108 m2. Tuvan metsänpuoleisessa kulmassa oli Natanelin tyttären, Vääntäjän Lienan sänky ja molemmilla ikkunoilla oli Lienan kasvattamia kukkia. Toisella seinustalla oli sänky rengille. Mm. Vanhalan Vikki nukkui siinä. Tuvan seinustoja kiersivät penkit, joilla nukuttiin ja istuttiin. Siellä oli myös lasten sänkyjä ja höyläpenkki sekä suutarinkaappi ja – välineet. Siinä ovenvierustan nurkassa talon nuoret pojat Unto ja Heino kutoivat verkkoja ja muut miehet tekivät iltaisin takkatulen valossa puhdetöitä. Vihtori oli taitava suksien ja tiinujen tekijä. Rekiä ja kelkkojakin hän valmisti. Tuvassa oli myös iso ruokapöytä ja katossa roikkui voimistelurenkaat, joissa minäkin pääsin kykyjäni kokeilemaan. Tupaa hallitsi iso takka, joka lämmitti suurta tupaa, mutta samalla antoi sinne valoa pimeinä talvi-iltoina. Takan päällä oli lämmin nukkumapaikka, iso panko. Sinne mahtui nukkumaan paljon väkeä, niin omaa kuin vierastakin.

Talossa oli kolme makuuhuonetta ja keittiö. Kamarit olivat sieviä. Niiden seiniin ja kattoon, kattolistojen viereen oli maalattu lehtiköynnöksiä. Laipiot olivat vaalean vihreitä, niissä oli tummanvihreitä lehtiä ja nurkkiin oli maalattu punaiset kukkaset. Kamarit koristellut maalari oli nimeltään Salminen. Lattiat olivat leveitä lautalankkuja ja ne pestiin ja valkaistiin tuhkalla vain jouluksi ja juhannukseksi. Vintti oli rakentamaton, mutta sitä käytettiin varastona. Siellä pidettiin esim. talvivastoja. Raput sinne menivät keittiöstä. Keittiöstä oli ovi myös takapihalle. Etupihalla oli porstua, josta meni raput sekä tupaan että etukamariin. Etukamarista oli ovi keittiöön ja tupaan.

Pihassa oli kaksi aittaa tallin puolella ja kaksi oikealla puolella talosta katsottuna. Yksi aitta oli piikojen, yhdessä oli Natsun Lienan vaatteet, marjasaavit ja kapea karsina siemenviljoille, yhdessä talonväen vaatteita ja tilavaatteita ja siellä nukkuivat myös talon nuoret pojat ja yksi oli jyväaitta, jonne tuotiin jyvät riihestä.

kuva

Mertakoppi näkyy saunarannassa, Kuva: Oiva Vuovirta 1932

Talosta katsoen vasemmalla puolella oli kaluvaja, jossa pidettiin rekiä ja hevoskärryjä sekä muita tarvikkeita. Sen vieressä oli talli ja sitten ruumenkoppi ja ylhäällä silppuri. Silppurilla pätkittiin ruumenia, jotka sotkettiin jauhojen kanssa hevosten appeeksi. Ulkohuusi oli tallin vieressä. Kellarin kohdalla oli kaksi sikopahnaa. Navetta ja karjakeittiö olivat alempana rinteessä. Navetan takana oli kaksi kaivoa, toinen eläimille ja toinen talon väelle.

Virran rannassa oli kaksi isoa mertakoppia, sillä Vääntäjällä kalastettiin paljon. Siellä oli myös pellavaloukot. Riihi ja oikein iso heinälato olivat navettaa vastapäätä, eli siinä mistä ne 1960-luvulla purettiin. Talon takana oli puuvaja, savusauna ja paja, talon vieressä pärehöyläkatos. Maakellari oli etupihan rannanpuoleisessa päässä, eli siinä missä se nykyäänkin sijaitsee, villinä rönsyilevien humalien alla.

kuva

Vihtori poikiensa Heinon ja Unton kanssa

VELJEKSET ASUIVAT SAMAN KATON ALLA 42 VUOTTA

Miehensä kuoleman jälkeen Ylätalon emäntänä oli isomummoni Helena, joka kuoli vuonna 1929. Nuori emäntä taloon saatiin 1913, kun talon vanhin poika Vihtori meni naimisiin 33-vuotiaana Elin Gardemeisterin kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa, Heino (s. 13.7.1914, k. 22.12.1941) ja Unto (s. 21.8.1915, k. 19.12.1939). Elin-äiti kuoli kuitenkin melko pian kahden pojan syntymän jälkeen, vuonna 1917.

Kun Elin kuoli, tuli Vihtorista yksinhuoltaja. Ilmeisesti hän onnistui kasvatustehtävässään hyvin, sillä pojista kasvoi tasapainoisia ja monitaitoisia nuoria miehiä. Sellaisessa taloyhteisössä, jossa pienet pojat varttuivat miehiksi, oli monia ihmisiä, jotka osallistuivat lasten kasvatukseen. Helena-mummo ja palvelustytöt toivat kotiin naismallin ja tarjosivat hoivaa Heinolle ja Untolle. Pojat kuitenkin nukkuivat etukamarissa isänsä Vihtorin vieressä sivustavedettävässä sängyssä, kunnes olivat riittävän isoja muuttamaan tuvan sänkyyn. Isoina poikina Heino ja Unto siirtyivät kesäisin nukkumaan aittaan, jossa oli heidän äitinsä Elinin kapioita.

Vihtorin pikkuveli Jallu meni naimisiin 25-vuotiaana ja asui vaimonsa Selman ja perheensä kanssa Ylätalossa 17 vuotta (1918-1935). Kaikki Selman ja Jallun kahdeksan lasta syntyivät tässä talossa. Perheen käytössä oli Ylätalon keittiön takana oleva kamari. Pienet lapset nukkuivat vanhempien kanssa kamarissa kalikkasängyssä ja äidin vieressä, mutta isot lapset joutuivat siirtymään yöpuulle tuvan 2-3 nukuttaviin sänkyihin.

kuva

Oiva kyntämässä Vääntäjällä.

NATANAELIN MYYMÄ TILA LIITETTIIN YLÄTALOON 1928

Tällainen on tarina siitä, kuinka isovanhempieni tie kulki Ylätalosta Alataloon.

Vaarini sisar Maria Vääntäjä, eli Maikki-täti meni naimisiin 6.1.1903 naapuritalon pojan Oton (s. 31.3.1879, k. 27.3.1910) kanssa. Oton isä oli Iisakki Pyysalo, joka oli tullut Pohjanmaalta 1800-luvulla ratatöihin ja ostanut vaimonsa Helena Ylätalon kanssa vuokraisännältään Vääntäjän Natanaelilta 100 ha:n tilan. Iisakki oli suvussa elävän tarinan mukaan muuttanut nimensä Filmaniksi häivyttääkseen Pohjanmaalla tekemänsä henkirikoksen ja omien sanojensa mukaan siksi, että ratatöitä sai paremmin fiinillä ruotsalaisella nimellä. Maikki-tädin ja Oton lapsia olivat Vilma Irene(s. 29.10.1905), eli Longan Harrin, Anssin ja Irman äiti, Viljo Brynolf (s. 16.8.1907), Otto Selim (s. 3.2.1909) ja isänsä kuoleman jälkeen syntynyt Oiva Usko (s. 8.6.1910).

Miehensä Oton kuoltua Maikki-täti meni toisen kerran naimisiin 18.3.1922 Anton Hasun kanssa. Täti muutti Kouvolaan 1928 ja Vikki ja Jallu ostivat talon, jonne Jallu ja Selma muuttivat perheineen vuonna 1935.

Pojat muuttivat sukunimekseen Vuovirta. Oippo olisi halunnut pitää tilan, mutta muut pojat eivät, siksi se myytiin serkkupojille. Oippo piti maalaiselämästä ja tilan töistä. Hän kävi vuosikymmenten aikana sekä kyntämässä että heinätöissä Vääntäjällä. Oiva asui Kouvolassa ja oli töissä VR:lla, mutta sai pitkän työjakson jälkeen pitkiä vapaita, jolloin hän tuli usein junalla Kaipiaisiin ja sieltä pyörällä synnyintilalle töihin. Myöhempinä vuosina Oiva kävi perheineen meidänkin tilalla heinätöissä ja veljensä Sellun kanssa myös jänis- ja lintujahdissa isäni kanssa. Vääntäjä oli heille molemmille rakas paikka.

kuva

Ylätalon asukkaita takan ympärillä.

PALVELIJOITA JA RENKEJÄ TILAA JA KARJAA HOITAMASSA

Isäni lapsuuden ja nuoruuden aikana Ylätalossa oli yli 10 lehmää. Koska lehmät siihen aikaan olivat usein talvella ummessa, hakivat naapurit maitoa Vääntäjältä, jossa oli paljon lehmiä ja aina maitoa saatavilla. Ongelma korjautui, kun taloon hankittiin oma sonni. Silloin kun omaa sonnia ei ollut, lehmät käytettiin astutettavina Rautjärvellä, jonne pääsi kävellen kankaan poikki. Nuoret hiehot olivat vaikeita talutettavia ja ainakin kerran yksi lehmä oli karannut Lasselta ja Hilkalta ja palannut omia aikojaan kotiin.

Sikoja oli 5, lampaita yli 50 ja hevosia 2-3. Siat syötettiin ulkona kesät, talvet. Kerran sioista neljä karkasi ja hukkui jäihin Karinkivien kohdalla. Vain yksi heikompi yksilö jäi karsinaan. Kun yksi sika meni edeltä sulaan, luulivat perässä tulleet jäävänsä jostain paitsi ja painelivat perässä samaan avantoon. Meillä sanottiinkin usein, että kävelevät peräkkäin kuin ison talon porsaat, vaikka avantoon! Lampaat laskettiin metsään kesäksi ja haettiin pois syksyllä. Lampaat laidunsivat välillä Kyykoskella asti. Se olikin luultavasti hyödyllistä metsänhoitoa. Ei tarvinnut käydä heiniä tallomassa, kuten nykyään. Pässit olivat kovia tappelemaan. Lassen kertoman mukaan ne ottivat välillä yhteen niin, että päät olivat veressä.

Talossa oli aina vähintään yksi palvelija ja renki. Välillä töissä oli myös palvelijoiden ja talonväen omia sukulaisia. Talon pojat hommasivat palvelijoita aina Anjalankoskea myöten. Lisäksi siellä asusteli apumiehiä, ns. joutomiehiä ja metsureita. Välillä kulkumiehetkin poikkesivat taloon ja kun ovet olivat auki, menivät omin nokkineen pankonpäälle tai tuvan penkeille nukkumaan ja ilmestyivät aamulla kahvipöytään. Eikä sitä kuulema pidetty mitenkään kummallisena. Piiat ja rengit nukkuivat kesäisin aitassa, talvisin tuvassa.

Tuvassa asui myös palvelijana toiminut Natsun Liena, joka oli Natanaelin tytär ja vanhapiika. Tosin hän oli nuorena rakastunut Alatalon Otto-isännän velipoika Vihtoriin, jonka kanssa hän sai aviottoman lapsen, mutta lapsi kuoli pienenä. Liena oli apuna lypsyssä ja muissa talon töissä niin kauan kuin jaksoi. Liena sairasti psoriasista. Tosin taudin nimeä ei silloin tiedetty. Silsataudiksi sitä sanottiin ja kun ei tiedetty tarttuuko se vai ei, niin minun syntymäni aikaan Lienan piti majailla saunassa, ettei se vaan tarttuisi pieneen vauvaan. Liena kuoli 1948 ja vietiin kuorma-autolla Valkealan kirkolle haudattavaksi. Hänen hautansa on vanhan hautausmaan perimmäisessä kulmassa.

Sodan aikana talossa oli palvelijana kolme inkeriläistä; äiti Anna Kuha ja tyttäret Lilja (16 v) ja Aino (14 v). Lilja kävi Valkealassa rippikoulun. Vuonna 1944 joulukuussa heidän oli kuitenkin pakko palata Venäjälle. He nousivat Vääntäjän miesten saattelemana junaan Kaipiaisissa, mukanaan paljon tavaraa ja elintarvikkeita, joita olivat palkallaan ostaneet. Mukaansa ottamaan jauhosäkkiin he olivat piilottaneet myös Raamatun. Kuhan perhe joutui kuitenkin Siperiaan, kuten muutkin suomensukuiset, sotaa paenneet perheet.

Tytöt opettivat Lassen kertoman mukaan Vääntäjän pojille venäjää, mutta puhuivat kuitenkin suomenkieltä pääkielenään. Tytöt olivat kovia laulamaan, mm. Kaunis Katjusa on jäänyt Lassen mieleen. Lilja oli rohkea nuori tyttö. Kun renki Osto-Vikki luki tuvassa Metsästys- ja kalastuslehteä ja väänteli samalla tapansa mukaan kippuraviikseään, hiippaili Lilja Osto-Vikin taakse ja napsasi saksilla toisen viiksen poikki.

Renki sai Osto-liitteen Vikki nimensä eteen erotukseksi talon isännästä, jota kutsuttiin myös Vikiksi. Isä ja hänen sisaruksensa tosin kutsuivat Vikki-setäänsä setukaksi.

Yhteen aikaan talossa oli palvelijana Neuvosen Ester. Eräänä huhtikuisena aamuna hän meni aamulypsylle, mutta tuli pian takaisin tupaan ja huusi, että sonni on päässyt irti ja sotkenut saavit ja kaikki paikat. Vihtori ja Jallu vetivät nopeasti housut jalkaansa ja säntäsivät navetalle. Silloin Ester huusi, että apprilliä! Eikä siinä auttanut suuttua, vaan nauraa muiden mukana, kun kerran oli menty lankaan. Ennen vanhaan käytettiin aikaa erilaisten hauskojen aprillipilojen keksimiseen ja varsinkin palvelijat olivat kovia keksimään mitä erilaisimpia piloja.

Isännät eivät itse tehneet metsätöitä, ainoastaan kasailivat polttopuiksi rankoja. Rengit tekivät polttopuut. Metsurit tekivät myydyn puun kaadon ja korjuun. Ennen sotaa ei juuri metsäkauppaa käyty, sillä puulla ei ollut kysyntää. Piti olla Metsäliiton jäsen, että sai tehdyksi edes jotain kauppaa. Sodan aikana valtio pakkolunasti polttoaineeksi 600 mottia jalkapropsia Selma-emännältä. Lassekin joutui ajamaan rahtia siirtolaisten kanssa jo teini-iässä. Vuosina 1942–43 tehtiin Ylätalossa isän teettämänä 3000 m2 halkoja. Metsätyötä tekivät armeijan miehet (1925 syntyneitä), joita emännöi Hitu-täti. Välirauhan aikana talon pojat Heino ja Jussi olivat puunajossa. Kerran sattui niin, että Heino jäi tukin alle. Jussi kysyi tapansa mukaan ”paljonko maksat, että otan puun pois?”

kuva

Ylätalon edessä isä, Lasse, Saku, Jussi, Vikki ja Terho.

LAPSIA KUIN VILKKILÄSSÄ KISSOJA

Lapsia Ylätalossa oli 1930-luvulla parhaimmillaan yhdeksän. Seitsemän isäni perheessä ja kaksi Vihtori-sedän perheessä. Aikuisia oli neljä ja palvelijoita Lienan lisäksi aina yksi kerrallaan sekä renki. Perusvahvuus ruokapöydässä oli vähintään 14 henkeä. Lisäksi talossa asusti joutomiehiä ja metsämiehiä, joten toisinaan tupa ja panko olivat tiiviisti asutettuja ja ruokavahvuus vieläkin suurempi.

Selma-mummo oli vuosina 1918-35 emäntänä isolle porukalle, sillä Vihtorin vaimo, Elin Gardemeister oli kuollut 22-vuotiaana vuonna 1917. Selma leipoi Lassen kertoman mukaan mm. 16 ruisleipää kerralla. Taikinaa oli niin paljon ja tiinu niin iso, että lapsi olisi siihen hukkunut. Lasten lempiruokaa oli potkot ja soossi. Marjaressua myös syötiin mielellään. Sitä haudutettiin uunissa yhdessä savipotissa paistuvan sianlihan kanssa. Jälkiruokana tarjottiin useimmiten marjasoppaa tai – puuroa.

Lapset leikkivät talon eteläpäässä olevilla kivillä, siinä kohtaa missä vieläkin kasvaa ruusupensas. He hiihtivät talvella ja laskivat Kanamäeltä aina pajalle saakka. Kesällä pelattiin Turkin nappuloilla (nykyinen mölkky). Siinä kaadettiin puukuulilla12 pölkkyä. Talon renki Osto-Vikki opetti poikia metsästämään. Siihen käytettiin teeren ja muiden lintujen kuvia, mikä siihen maailman aikaan oli luvallista. Pojat myös kalastivat ahkerasti. Lasse muistaa kalastaneensa Kaipiaisten poikien kanssa lammilla ja tuoneensa joskus kotiin jopa kontillisen kaloja.

Uimisesta pidettiin eniten. Kun Selma-äiti oli pyykillä rannassa, hyppivät pojat otvalta (uittoa varten rakennettu hirsiseinämä) veteen. Joskus he nousivat pyräiden päälle ja matkasivat siinä Tirvalle asti ja palasivat hinurin kyydissä vasta illalla. Siihen aikaan lapset tarkenivat märissä uimahousuissa koko päivän. Lienevätkö kesät sittenkin olleet silloin kuumempia! Minä sain Irenen, serkkujeni ja ystävieni kanssa kyllä hyppiä pyräillä kuten isämme ja setämme aikoinaan, mutta äiti ei olisi laskenut meitä tyttöjä lautan päällä Toistin rajaa pidemmälle.

Isä urheili nuorena paljon samanikäisten naapurin poikien Palosen Eskon ja Lakan Einon kanssa. Vääntäjällä oli oma aitajuoksurata ja jalkapallokenttäkin. Kuulaa myös työnnettiin ja se perinne on jatkunut nykyisen Ylätalon pihapiirissä näihin vuosiin saakka. Koska talossa oli polkupyöriä, niillä ajettiin ja pienimpiä vietiin tarakalla. Nuoriso tapasi toisiaan Tirvan keinumäellä, joka sijaitsi yli viiden kilometrin päässä, Jaakkolan talon yläpuolella. Siellä oli ympäripyörivä keinu. Myös Vääntäjällä, lähellä Alataloa, oli oma kiikku, jota lyötiin ympäri. Siellä kuulema ne inkeriläiset palvelijatytöt laulelivat suomeksi ja venäjäksi Vääntäjän poikien ratoksi ja varmaan myös omaksi ilokseen.

kuva

Kylän nuoria tukinuitossa.

KOULUA KÄYTIIN KUUSI VUOTTA

Koulua käytiin Tirvalla. Koulumatka oli yhteen suuntaan 5 km. Isä aloitti syksyllä 1927, jolloin täytti 7 vuotta. Hän jäi ensimmäiselle luokalle, koska ei jaksanut pitkän matkan takia tehdä läksyjä. Samoin kävi Saku-veljelle, joka oli myös syksyllä syntynyt. Opettajat olivat jo silloin hyviä tarkkailemaan koulukypsyyttä ja tekivät varmaan ihan oikean ratkaisun mahdollistaessaan koulunkäynnille hyvän pohjan.

Pitkäsen Kalle oli siihen aikaan Tirvan koulun johtajaopettaja. Kansakoulu kesti yhteensä kuusi vuotta. Jussi-veli kävi vain viisi vuotta. Jatkokoulua olisi ollut mahdollista käydä, mutta kukaan ei sitä tehnyt, vaan kaikki siirtyivät töihin kotitilalle. Lapset menivät ennen vanhaan töihin jo 11-vuotiaina. Keväisin Vääntäjän lapset olivat uittohommissa Hangasojalla, Enso-Gutzeitin palveluksessa ja auttelivat kesällä tilalla sekä paimenena että muissa töissä. Sokerijuurikkaan harvennusta oli paljon ja se oli kuulema todella rankkaa ja kuumaa hommaa.

Kouluruoka tuli Tirvalle vuonna 1943. Lasse muistaa saaneensa syksyisin lammaslihasta keitettyä soppaa. Silloin vietiin syksyisin kouluun puolukoita, kuten minunkin kouluaikana. Lisäksi lapset joutuivat viemään kouluun pelloilta kerättyjä ylijäämätähkiä, joista saatiin puurojauhoa. Tätä käytäntöä ei enää minun aikanani ollut.

kuva

Unto Vääntäjä oli parturi. Tässä hän katselee, kun kylän toinen miesparturi leikkaa tytön tukkaa.

TARINOITA SUVUSTA

TANSSITTIIN...
Vääntäjän nuoret olivat kovia tanssimaan. Tansseja pidettiin myös Vääntäjän navetan vintillä ja ladossa. Nuoret kävivät usein tansseissa lähikylissäkin. Inkerilästä on tarina isotädistäni Lyytistä, jota Multialan Jussin pienikasvuinen Pipa-Elkoksi tai Pipa-Ellaksi kutsuttu poika piiritti. Pipa-Elkko oli 150 cm ja Lyyti yli 180 cm, mutta se ei estänyt Pipa-Ellaa hakemasta tätiä tanssimaan. Täti ei siitä oikein pitänyt, mutta eihän siihen aikaan annettu rukkasia. Kerran, kun juhlittiin jonkun parin kuulutuksia kokopäivätansseissa, oli väkeä oikein paljon, ja Elkko haki Lyytiä yhtenään tanssimaan. Ankarassa ahtaudessa Elkko luiskahti kuulema Lyytin käsistä pois ja hukkui siinä pyörteessä. Lyyti katseli ja katseli tanssivien parien yli, mutta Elkko oli jo toisella puolella salia. Tämä tapahtuma jäi legendaksi ja sanonnaksi "Yhliist ol ihlan ahlast, yhlelt ihmiselt ol kalonnu kalossi".

OLTIIN VOIMAMIEHIÄ...
Voimain koettelu oli tavallinen ajanviete entisaikoina. Kuulema Vääntäjän Heino oli oikea voimamies. Kerrotaan, että hän vei riiheltä ruishehdon aittaan hampaissaan, ylämäkeä yli 50 metriä. Kiväärit hän pani suuhunsa kahtapuolta, nenäliina oli kietaistu pistimien ympärille, sillä pistimet olivat ohuita ja menivät lomittain, vähän niin kuin pykäliin. Niin ne kestivät lujasti yhdessä. Heino pystyi pitämään piiput vaakatasossa hyvän aikaa.

TEHTIIN RIIUUREISSUJA...
Lasse kertoi, että kun Heino oli nuorena miehenä ollut yökylässä Nikulan aitassa Toikkalassa, niin kylän pojat olivat lukinneet aitan oven ulkoapäin. Kun tuli kotiinlähdön aika, eikä aitan ovi auennut, Heino oli kiivennyt aitan vintille ja hypännyt sieltä alas toiseen aittaan, mutta pudonnutkin jauholaariin. Että sellaista kiusaamista tuohon aikaan!

SUVUN MIESPARTURI
Unto Vääntäjä oli puolestaan kuuluisa siitä, että osasi leikata miesten tukat.

KÄPYKAARTILAISIA
Sisällissodan aikana, 1918, Vääntäjän miehet kuuluivat käpykaartiin. Heillä oli kevättalvella havumaja mäellä. Yhteensä miehiä oli yhdeksän, sillä myös Immasen miehiä oli piilossa punakaartilta. Miehet ottivat mukaansa piiloon myös 17-vuotiaan renkinsä Toivon, mutta koska punakaarti lupasi maksaa miehille, tuli Toivon äiti hakemaan hänet piilosta pois. Toivo paljasti piilopaikan punakaartilaisille. Vääntäjän miehet arvasivat sen ja muuttivat majapaikan Lamminarolle, tervahaudan lähelle. Toivon paljastuksen jälkeen punakaartin miehet olivat tulleet yöllä mäelle ja ampuneet entisen piilopaikan hajalle, vain perunalaatikon rippeitä jäi jäljelle. Toivo joutui myöhemmin Riihimäelle vankilaan, mutta Vikki-setukka ja Kivimäen Sylkky takasivat hänet sieltä ulos.

kuva

Heino ja Bertta Vääntäjä

YLÄTALON MOLEMMAT POJAT KAATUIVAT SODASSA

Molemmat Vihtorin pojista joutuivat jo talvisotaan. Unto kaatui talvisodan aikana ja Heino jatkosodassa. Suvun papereissa on säilynyt Heinon kirje Kannakselta serkulleen Viktorille. Heinon, Unton ja myös isäni serkku, lentomestari Vihtori Pyötsiä, toimi talvi- ja jatkosodan aikana hävittäjälentäjänä Lentolaivue 24:ssä.


" Kannaksella 21.1.1940

Päivää Lentomestariserkku

Terveisiä täältä jostain. Että oikein me olemme vietelleet aikojamme täällä päivä kerrallaan. Olemme olleet Joulusta saakka etulinjalta pois, hieman takempana, silti tykistötulen ulottuvilla. Silloin kun tämä leikki alkoi, silloin meillä oli pientä kiirettä aina silloin tällöin. Olimmehan melko liikkuvaa kalustoa, parhaimpina öinä muutimme majaa 3 kertaa yössä. Silloin olimme reservejä. Meitä vain aina muutettiin sinne missä näytti uhkaavalta, mutta ei silti päästy tositaisteluihin. Sitten kun menimme asemiin, niin silloin pääsimme seurustelemaan, etenkin partioretkillä. Kerran joutuimme ryssien selän taa ollessani taisteluetuvartiossa. Silloin he pääsivät livahtamaan lävitsemme ja jäimme heitän taa. Silloin saimme omista asemista tulleita luoteja, kun hiivimme asemia kohti. Olimme hetken aikaa väijyksissä ja kun taistelu hiljeni, niin silloin mursimme ryssien ketjun ja tulimme linjaan. Mutta kun pääsimme omien asemien lähelle, avasi ryssät kovan pikakivääritulen meitä kohti, mutta eivät vaan osuneet, vaikka olimme aukealla pellolla ja he ampuivat noin 100 metrin päästä.

Nyt minussa on herännyt sellainen uteliaisuuden henki, että olisi mukava tietää kuinka serkut ovat etistyneet. Luulen että sulla on kaiketi enempi seikkailuja kuin meillä yhdelläkään niin sen vuoksi kyselen sulta, montako niitä rauhan kyyhkysiä on tullut pudotettua alas.

Velipoika on ollut 4 viikkoa ettei siltä ole saanut kukaan mitään tietoja. Hän oli muutoin tuolla Laatokan pohjoispuolella, jossain siellä Karjalassa.

Toivotan parhainta lento-onnea ja menestystä.

Res.korp. H. Vääntäjä
Kp. konttori No 4.
8/JR5"

Myöhemmin selvisi, että Unto-veli oli kaatunut 19.12.1939, eli juuri noin 4 viikkoa ennen Heinon kirjeen kirjoittamista. Heino kaatui kaksi vuotta myöhemmin, 22.12.1941. Nämä suvun nuorten miesten menehtymiset ovat olleet ratkaisevia isän ja sitä kautta myös minun kohtalooni, sillä Vihtori-setä myi tilansa isälle juuri ennen kuolemaansa 1942, koska tilan hoidon jatkajaa ei enää omassa perheessä ollut.

HEINOLTA JÄI PERHE

Heinon vaimo Bertta o.s. Mankki ja tytär Marja-Liisa (s. 25.6.1941) asuivat Ylätalossa 1940–41, aina Heinon kaatumiseen saakka. Sitten he muuttivat Kepsulle, sillä Bertta oli vanhan kotitalonsa ainut lapsi ja hän halusi mennä mieluummin lapsuuden kotiinsa kuin jäädä miniäksi ja tilanomistajaksi Vääntäjälle. Bertta kuoli 1970-luvulla leikkauspöydälle. Syynä oli sokeritaudista aiheutunut myrkytystila. Bertan isä eli pidempään kuin tyttärensä. Hän oli testamentannut 80 ha:n tilan lähetysseuralle.

Pikkuserkkumme Marja-Liisa oli opiskellut Englannissa teologiaa ja suorittanut siellä tutkinnon. Hän asui Tampereella ja työskenteli sihteerinä seurakunnan kansliassa. Hän sairasti epilepsiaa ja kuoli vuonna 1986. Sen jälkeen Marja-Liisan vaarin testamentti toteutui.


Tässä historiaosassa tiedot perustuvat pääosin Lasse Vääntäjän haastattelussa kesäkuussa 2008 saatuihin tietoihin sekä joiltakin osin maarekisteritietoihin sekä omiin muistoihini ja vanhempieni kertomuksiin. Joitakin tarinoita olen löytänyt Tirvan kylätarina-kirjasta. Heinon kirjeen sain vuonna 2008 Viktorin tyttäreltä ja pikkuserkultani Sinikka Pyötsiältä.


Vaihda sivua

Seuraava sivu
Ei kommentteja