Tulosta

Kirsti Mannersalo

JALLU-VAARI JA SELMA-MUMMO

kuva

Selma ja Jalmari lapsineen 1927 Ylätalon edessä. Kuvassa isä, Saku, Jussi, Hilkka ja Linne

Hjalmar Vääntäjä syntyi Ylätalossa 1.11.1893. Hän oli Helena ja Eero Vääntäjän nuorin lapsi. Joissakin virallisissa papereissa on hänestä käytetty myös nimeä Jalmar. Vaarin kutsumanimi oli Jallu. Hänellä oli Viktor-veli ja kolme sisarta, Anna, Maria ja Lyydia. Kolme Jallu-vaarin sisarusta oli kuollut lapsena, joten kaikkiaan perheessä on ollut kahdeksan lasta. Vaimon Jallu löysi Mettalosta, jonne Selma Vainonen oli muuttanut perheensä kanssa 1915, hänen isänsä ostettua tilan Tirva-yhtiöltä. Häitä vietettiin 10.2.1918 sukulaisten ja kyläläisten kanssa, tanssien pelimannien tahdissa.

Selma-mummo syntyi Luumäellä, Vainosen kylässä, Yrjölän talossa 14.12.1898. Naimisiin mennessään mummoni oli 19-vuotias. Mummoni isä oli Anton Vainonen, jolla oli kaksi vaimoa. Selman äiti oli Antonin toinen vaimo, Maija-Liisa, joka kuoli 55-vuotiaana, luultavasti syöpään. Antonin ensimmäinen vaimo oli Liena Stina. Heillä oli kaksi tytärtä, jotka molemmat kuolivat, toinen jäi junan alle ja toisen tappoi salama. Vaimot olivat serkuksia. Maija-Liisa oli tullut Munteelta palvelijaksi serkkunsa Liena Stinan luo ja kun Antonin ensimmäinen vaimo kuoli, hän kosi Maija-Liisaa sanomalla, että eiköhän myö aleta yhtä. Antonia kutsuttiin Mettalon papaksi.

kuva

Mummon veli Eino Vainonen Vääntäjän navetan edessä.

SELMA-MUMMOLLA OLI KAKSI VELJEÄ JA YKSI SISKO

Anton ja Maija-Liisa Vainosella oli neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Mummoni Helmi-sisko asusteli Kotkassa. Hän meni naimisiin ensin Ilmari Huusarin kanssa, mutta erosi miehestään, joka oli alkoholisoitunut. Helmi-tädin toinen mies oli Armas Teittinen. Helmi-tädillä ja Ilmarilla on kaksi poikaa, Aarre ja Aimo sekä tytär Anja. Helmi-tädin kakkosperheseen kuului myös Lasse Teittinen, joka on Armaksen poika.

Eetu-veli meni Amerikkaan, jossa hänet Terhon selvitysten mukaan tapettiin. Selma kuulema lähetti Eetulle Suomesta perintörahaa. Papan omaisuus oli jaettu kolmeen osaan, joten Selma-mummo oli kohtuullisen varakas nainen pankkitileineen, kaikkineen.

Eino-veli jäi pitämään 70 ha:n Mettaloa. Hän meni naimisiin Enäjärveltä kotoisin olevan Mantan kanssa. Eino oli kuulema nuuka mies ja kartutti siten omaisuuttaan. Heillä oli kolme poikaa; Samuli, Pentti ja Onni. Nyt elossa on vain Onni, joka asuu vaimonsa Leilan kanssa Mettalossa. Heillä on kaksi lasta, Lea ja Jouni. Poika jatkaa perheensä kanssa tilanhoitoa. Lea käy töissä Kouvolassa, mutta asuu Mettalon tiluksille rakennetussa talossa lastensa kanssa.

Sekä isäni että Lasse ovat kertoneet kyläilleensä ja lomailleensa pieninä mummolassaan Mettalossa. Muistan, että meidänkin perheemme kävi aika usein siellä kylässä ja he puolestaan vierailivat meillä. Lapsuudesta minulla on muistikuva rekimatkasta pakkaskelillä ja vällyjen alla tapaamaan Vainosen sukulaisia. Minusta siellä Selma-mummon vanhassa kotitalossa oli mieleen jäävää se heidän rakennettu yläkertansa. Mieleen jäävältä se tuntui siksi, että meillä ei vielä silloin ollut toista kerrosta asuinkäytössä. Me lapset nimitimme isän mallin mukaan Einoa Mettalon enoksi. Eino-eno oli taitava salvaamaan siat ja taisi hän käydä meillä kotona myös lahtaamassa sikoja.

kuva

Jallu-vaari pyöräili ja ohjasti menetyksekkäästi ravihevosia.

EDISTYKSELLINEN SUURPERHEEN ISÄ

Hjalmarin ja Selman perheeseen syntyi kahdeksan lasta, kaksi tyttöä ja kuusi poikaa. Lapsista Pauli kuoli jo parivuotiaana ja Linnea nuorena neitona. Muut lapset olivat isäni Pertti, Sauli, Hilkka, Kalevi, Terho ja Lasse. Perhe asui 17 vuotta Vääntäjän Ylätalossa.

Alatalo, jonne mummoni ja vaarini lapsineen muuttivat vuonna 1935, oli rakennettu 1847. Ilmeisesti hirret siihen taloon oli siirretty jostain puretusta talosta. Sen jälkeen kun Maikki-täti myi talon Vihtorille ja Jalmarille 1928, se toimi monta vuotta kauravarastona. Ylätalon ja Alatalon tilat eriytettiin lainhuudolla vasta 2.5.1936 omiksi kiinteistöikseen.

Jallu oli edistyksellinen tilallinen. Hän viljeli sokerijuurikasta ja hankki sekä jalosti karjaa. Jallu rakennutti Alataloon myös modernin navetan. Hän oli innokas ravihevosten kasvattaja ja kova hevosmies, joka ajoi kilpaa mm. Tirvanjärven ja Hangasjärven jäillä. Ravimiehenä Jallu myös ansaitsi, sillä voittajille Maamiesseura ja Keski-Valkealan Oriyhdistys maksoivat palkintona rahaa. Lasse Vääntäjällä säilyneen erään kunniakirjan mukaan vaari voitti mm. 8.2.1936 Korpun Hummalla 200 mk. Hevosen voittoaika kuormavetokilpailun 2000 metrillä oli 3 min 32 sekunttia.

Jallu-vaari oli kuulema äkkipikainen, eikä oikein sietänyt arvostelua. Oli potkaissut hutikkapäissään tallukallaan rukin tuvan nurkkaan tullessaan Haminan orinäyttelystä, kun joku perheestä sattui arvostelemaan häntä. Hän piti lapsille kovaa kuria, mutta huolehti hyvin perheestään. Jallu osteli lapsilleen vaatteita, ompelukoneen vaimolleen ja toi kotiin pakoittain kankaita. Hän itse ajeli polkupyörällä ja osti lapsillekin omia polkupyöriä. Jallu-vaari oli taitava käsistään. Hän veisteli mm. kanteleita.

Jallu-vaari sairasteli paljon. Hänellä oli mm. sokeritauti, sydänvaivoja ja krooninen keuhkotulehdus. Vaari oli useaan otteeseen Viipurissa sairaalahoidossa. Jallu kuoli 44-vuotiaana ja Selma jäi yksin huolehtimaan lapsikatraastaan ja isosta tilasta.

Minä synnyin kahdeksan vuotta vaarin kuoleman jälkeen, joten en ole häntä koskaan nähnyt elävänä. Onneksi meillä on kuitenkin muutamia kuvia, joista hänen ulkonäkönsä on tullut tutuksi. Minun mielikuvani vaaristani ovat syntyneet isän, Selma-mummon ja Lassen puheista. Siten hän tuntuu minusta tutulta. Mutta olisihan se ollut mukava elää hänen kanssaan edes muutamia vuosia, sillä en ole koskaan saanut elää äidinisänikään, Matti-papan kanssa.

kuva

Selma-mummo oli häissäni jouluna 1966. Kuvassa myös Jussi-setä, Mirkku-täti ja Pirjon mies Kari

SELMA-MUMMO - TOPAKKA YKSINHUOLTAJA

Selma-mummo oli topakka emäntä, joka osasi junailla asioita hienosti jäätyään leskeksi jo kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Mummo huolehti tomerasti tilastaan ja lapsistaan, joista vanhin oli 18 vuotias Pekka-isäni ja nuorin Lasse, joka isänsä kuollessa oli 8-vuotias. Hän piti karjaa, viljeli perunoita, heinää ja viljaa sekä hoiti metsää ja teki metsäkauppoja kuin isännät konsanaan. Isoista pojista ja Hilkasta oli jo apua talon töissä, mutta isä joutui armeijaan ja sitten sotaan, joten mummon työtaakka kasvoi ja nuorimmatkin lapset joutuivat osallistumaan tilan töihin.

Sodan aikana mummo osallistui kansanhuollon tehtäviin ja luovutti mm. viljaa ja muita elintarvikkeita, heinää, vuotia ja villoja. Vuonna 1944 hän sai Vapaudenristin II luokan ansiomitalin kunniakirjoineen, kiitokseksi siitä, että kansanhuollon vaatimukset oli täytetty.

kuva

Kuvassa näkyy nykyinen Alatalon puna-valkea päärakennus, joka on rakennettu vanhan talon alapuolelle rinteeseen. Ennen mummola näkyi hyvin koti-ikkunasta peltojen yli, mutta nykyään isot puut estävät näkyvyyden.

MUMMO ASUI NAAPURISSA

Selma-mummon kanssa sain elää kuitenkin melko läheisessä suhteessa aina vuoteen 1974 saakka. Mummolan talo näkyi kotimme ikkunasta. Kävin pikkulikkana siinä lähimmässä naapurissamme, 500 metrin päässä sijaitsevassa mummolassa vähän väliä. Ja sain minä olla joskus yötäkin mummon luona, vaikka hän asui niin lähellä.

Mummo leipoi pullataikinasta ja hillosta Boston-torttua ja teki lusikkaleipiä. Ne ovat jääneet erityisen hyvinä makuina mieleeni niistä kyläreissuista. Hänen rieskastaan myös tykkäsin, sillä siihen aikaan rieska oli lempileipääni. Koska koti oli lähellä, harvemmin söin mummolassa, mutta toden totta, Selma-mummolla sain muutaman kerran maistaa pottuja ja sianlihasoosia, tuota setieni herkkuruokaa. Muistan kuitenkin suurempana herkkuna mummon itse kasvattamat tomaatit, jotka kasvoivat aitan edessä olevan ison kiven kupeessa. Ne olivat sitten makeita! En muista saaneeni koskaan sen jälkeen yhtä maukkaita tomaatteja. Olen ollut ikäni marjasyöppö ja siksi syöksyin aina loppukesästä mummolan marjapensaiden kimppuun. Erityisesti nautin karviaisista, joita meillä ei siihen aikaan kasvanut kotona.

kuva

Kesällä 2009 lapsuutemme leikkikiven kolossa kasvoi pensas ja muutenkin kivi oli vankasti sammaloitunut. Pieneltäkin se tuntui.

Isän veljet perheineen kävivät usein äitinsä luona kylässä ja saattoivat samalla poiketa meilläkin. Mutta jos he olivat vain mummon luona, kävin siellä joskus yksin, joskus Irenen kanssa, tapaamassa serkkujamme ja leikkimässä heidän kanssaan. Talon lähellä oli valtavan iso kivi. Yksi neljännes kivestä oli lohkottu pois ja siihen oli muodostunut tasanne. Se oli meidän majamme ja samalla piilopaikkamme. Sama kivi oli myös Lassen lasten leikkipaikka.

Siinä kiven lähellä kasvoi kiinnostava mänty, jossa oli hyvät kiipeilyoksat. Yksi lapsuuteni himoleikeistä oli kiipeily puissa, vaikka tyttö olinkin. Minulla oli muuten erityisen hyvä, monihaarainen ja vankkaoksainen kiipeilypuu Vanhanmäen pellonreunassa, jossa seikkailin silloin kun vanhempani olivat peltotöissä mäkipellolla. Serkkujeni kanssa seikkailimme mummolan navetassa. Joskus kuljimme Väliojalla tutkimassa pikkujokea ja kävimme uimassa noin puolen kilometrin päässä sijaitsevan Lahnalammen hienolla hiekkarannalla tai sitten meidän saunarannassa, jossa useimmiten myös ongimme yhdessä.

kuva

Tilda- ja Selma-mummo lastenlastenlastensa kanssa kotitaloni rapuilla 1972. Lapset: Petteri, Vappu (Selma-mummon lapsenlapsi), Atro ja Sari.

MUMMO MUKANA ARJESSAMME

Mummo kävi jossain vaiheessa lähes joka päivä meillä hakemassa postia ja samalla haastelemassa, sen jälkeen kun Pyötsiän Nestorin kotiinkantopalvelut 1953 loppuivat. Emme me hänen syliinsä rynnineet, mutta mummo oli vahvasti läsnä elämässämme. Muistan, että vain harvoin mummo keskusteli meidän lasten kanssa, mutta me kuuntelimme aikuisten haastelua korva tarkkana. Selma-mummo oli läsnä arjessamme ja mukana kaikissa juhlissamme. Mökillemme hän toi tupaantuliaisiksi kumiseen ruutupohjaan solmimansa turkoosin nukkamaton.

Selma-mummo oli vähäpuheisempi kuin meidän talon karjalaiset naiset. Mummoa voi kuvata myös itsevarmaksi, rauhalliseksi ja vakaaksi. Sellaiseksi hän oli varmasti kehittynyt ollessaan parikymmentä vuotta yksinhuoltajana, tilan isäntänä ja emäntänä. Hän oli minusta vakavaluonteinen, vaikka hän hymyili usein. Vanhempana hän mieluummin seurasi maailman menoa, kuin yritti päsmätä päälle. Selma-mummon erilaisuuden takia me hieman arastelimme häntä. Ainakin me kohtelimme häntä kunnioittavammin kuin kanssamme samassa taloudessa elävää Tilda-mummoamme.

Selma-mummolla oli usein esiliina ja hän piti huivia päässään. Siten hän oli ihan oikeasti mummon näköinen. Mummolla oli ruskea, pitkä ja vanhemmiten ohut tukka, jonka hän piti letillä ja nutturaksi kietaistuna siellä huivin alla. Häntä kutsuttiin Toistin-mummoksi, koska hän asui toisessa Vääntäjän talossa.

kuva

Lähisukua mummon haudalla Valkealan hautausmaalla 1974.

MUMMON HAUTAJAISISSA ISO SUKU KOOLLA

Selma-mummo kuoli 76-vuotiaana kolmanteen sydäninfarktiin 2.9.1974. Olimme perheeni kanssa hautajaisten aikaan mökillä. Jonin veli Kari ja hänen vaimonsa Lispe sekä lapset olivat meillä kylässä ja jäivät hautajaisten ajaksi Petterin ja Atron lapsenvahdeiksi. Olimme vain Jonin kanssa mummoa saattamassa.

Hautajaisväkeä oli paljon, sillä kaikki Selman lapset olivat vielä elossa ja Hilkkaa lukuun ottamatta kaikilla oli perheet. Terho tosin ei päässyt Kanadasta äitiään hautaamaan, mutta Saku lapsineen tuli lähempää Ruotsista. Hautajaisissa oli myös mummon Helmi-sisko ja hänen lapsensa sekä Mettalon väkeä. Vuovirran Oiva oli myös paikalla. Läsnä oli myös kyläläisiä ja kaukaisempia sukulaisia.

Tapionlinna siunasi mummon. Hänet kantoivat hautaan isä ja Lasse, Vääntäjän Seppo ja Huusarin Aarre, Mettalon Onni ja Jussi. Muistotilaisuus pidettiin seurakuntakeskuksessa. Minä luin adressit, Petri ja Matti ojensivat ne minulle. Joni kuvasi hautajaiset.


Osa tiedoista on saatu sedältäni Lasselta, osa on omia muistojani.


Edellinen sivu

Vaihda sivua

Seuraava sivu
Ei kommentteja