Tulosta

Kirjoittaja Vuosikerta

"Mieluummin kuolen kuin kerron tarinani."

Miten käy, jos ihminen ei saa tallettaa muistojaan tai uskalla muistella edes perhepiirissä?

Virolainen kirjailija Imbi Paju kertoo järkyttävässä kirjassaan Torjutut muistot (2006) sukunsa tarinaa ensin Viron vapaussodan 1918-1920 ja 1940 syntyneen Neuvosto-Viron aikana. Kirjaa ennen hän ohjasi samannimisen elokuvan, jonka sai ensi-iltansa 2005.

Kirjan ja elokuvan keskushenkilöitä ovat Pajun 1930 syntynyt äiti ja tämän kaksoissisar, joita pidettiin itsenäisyyttä kannattaneen sukunsa taustojen vuoksi neuvostovastaisina.

Paju on joutunut huomaamaan, etteivät vainon ja pelon ilmapiirissä eläneet ihmiset halua muistaa heille tapahtuneita asioita. Pelko siirtyy myös edelliseen ja seuraavaan sukupolveen, jotka haluavat suojella rakkaitaan.

”Kun kyselin isoäidiltä tarkemmin vanhoista ajoista, hän ei halunnut kertoa. Sen sijaan hän kehotti minua opettelemaan hyväksi ompelijaksi, sillä Siperiaan viedyt virolaiset naiset olivat säilyneet hengissä, koska he olivat älynneet ottaa ompelukoneen mukaansa ja ommelleet kauniita vaatteita keskellä nälänhätää ja kurjuutta eläville venäläisille. Palkaksi he saivat vaatimattomista ruokavaroista kananmunia ja maitoa.”

”Virolaisissa kodeissa ei neuvostoaikana juuri puhuttu noista vanhoista asioista. Ei kyselty isoisien, enojen ja setien sotaan lähdöstä, ei vapaussodasta eikä myöhemmistä kuulusteluista KGB:n kellareissa tai kyydityksissä”, Paju kertoo.

Vaikenemisen velvoite

Pajun kirjaa ei turhaan nimitetä muistianalyysiksi, jossa henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen taso kulkevat rinnakkain. Hän kuvaa siinä tarkkaan julmuuksia, joiden kestämiseksi kokonaiset sukupolvet halusivat pysyä kokemastaan hiljaa.

”Vaikenemisesta on tullut meille osa identiteettiämme. Vaikenemisen velvoite on siirtynyt uusillekin sukupolville. Harvat nykyisetkään 20-vuotiaat nuoret tuntevat isovanhempiensa elämäntarinoita tai edes tietävät heidän nimiään”.

20-vuotiaaksi asti neuvostojärjestelmässä elänyt Paju kertoo, että tunteet oli totuttu piilottamaan neuvostovallan aikana sisimpään. Ihmiset halusivat elää normaalia elämää, mutta alitajunnassa neuvostoihminen oli jatkuvassa pelkotilassa. KGB:n talo oli jokaisessa kaupungissa.

Tärkeätä todistaa

Todistusaineisto ja muistamisen tärkeys nousevat esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kokonaiset kansakunnat joutuvat tekemään tiliä menneisyydestään.

Juutalaisten toisessa maailmansodassa kokemaa Holocaustia on käsitelty oikeussalien ja historiankirjoituksen ohella aina uudestaan ja uudestaan kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Stalinin vainojen ja neuvostojärjestelmän käsittely on päässyt alkamaan paljon myöhemmin.

Paju pitää taiteilijoita ja runoilijoita herkkätuntoisuudessaan tärkeinä todistajina. Jo 1920-luvulla kuollut Franz Kafka osasi kuvata tarkasti suurten järjestelmien jauhamienihmisten voimattomuutta.

Paju kirjoittaa ”idealismista, joka synnyttää vallankumouksia ja taideteoksia, kirjoja ja elokuvia; todistusaineistoa ehjistä tunnelmista, kokonaisia tarinoita.”

Historiankirjoitus kuin hauta

Imbi Paju lainaa kirjassaan ranskalaista historioitsijaa Michel de Certeau’ta, jonka mukaan historiankirjoitus on kuin hauta; se yhtä aikaa kunnioittaa vainajaa ja peittää hänet näkyvistä.

Kun Paju teki Torjutut muistot -elokuvaansa, hän huomasi olevansa Viron historian kanssa kuin umpeenkasvaneen haudan äärellä. Se oli kitkettävä ja puhdistettava, jotta hän pystyisi käsittämään edeltävien sukupolvien toiveita ja pyrkimyksiä kohti parempaa elämää. Vain kerrottu historia voi viedä elämää eteenpäin.

Pajun vertaus on varmasti hyödyllinen myös suvun ja perheen historiaa pohtiessa. Varsin monessa suvussa on vaiettuja ja umpeenkasvaneita kohtia, joiden perkaaminen voisi tehdä hyvää.

Muistoja matkalaukussa

Vuonna 2000 Paju vieraili Torontossa Virolaisilla kulttuuripäivillä, joita pakolaisvirolaiset olivat järjestäneet koko kylmän sodan ajan. Siellä hän ihmetteli heidän hyviä historiallisia arkistojaan ja kulttuuri- ja sivistysseurojaan.

”Oli kustantamoja, teattereita, laulukuoroja. Nämä ihmiset olivat pienillä veneillä ja suurilla laivoilla pommisateessa raahanneet mukanaan kirjallisuutta, tietosanakirjoja, arkistoja. Heidän ansiostaan jäi jotain sentään jäljelle, kun Virossa neuvostomiehityksen aikana tuhottiin 30 miljoonaa kirjaa.”

Tätä ennen Paju on jo kertonut, miten miehittäjä ymmärsi tuhota myös ihmisten henkilökohtaiset valokuva-albumit ja muut yksityishistorian kannalta tärkeät dokumentit.

Ei olekaan ihme, että pakolaiset kautta aikojen ovat yrittäneet ottaa mukaansa edes tärkeimmät valokuvansa ja kirjeensä.

Imbi Paju: Torjutut muistot, suomentanut Kaisu Lahikainen. Like 2010 (alkuteos julkaistu 2006).


Edellinen sivu

Vaihda sivua

Ei kommentteja